Vanhassa vara parempi

Olen siitä jääräpäinen persoona, että oli asia mikä vain, niin jos se on tarpeeksi hyvä, se pysyy. Mitä sitä hyväksi todettua vaihtamaan?


Oli kyseessä sitten puoliso, ystävä, lomakohde, automerkki, puhelinliittymä, lempibändi, ruokapaikka, mikä vain - niin kaikki minut tuntevat voinevat vahvistaa, että kun niihin kerran tykästyn, niin ne eivät hevillä elämästäni häviä. Niin kauan kun homma toimii, olen tyytyväinen.


Kuvituskuva: Wix

Tämä suurilta osin siksi, että olen erittäin mukavuudenhaluinen ihminen. Toki joskus haluan repäistä ja elänkin nauttien joka hetkestä, mutta haluan tehdä sen omaan tyyliini, omilla ehdoillani ja oman mukavuusalueeni sisällä. Rutiinien rakastaminen ja rikkominen käyvät jatkuvaa kädenvääntöä, kun toisaalta viihdyn tutussa ja turvallisessa mutta haluan kuitenkin oppia ja kokea monenlaista uutta. Jo kuitenkin esimerkiksi matkustaminen itsessään ei ole minulle nautinnollinen kokemus, vaan se virittää minut epämiellyttävään stressitilaan. Tien päällä on vaikea pitää esimerkiksi minulle tärkeistä ruokailurutiineista kiinni, on tungosta ja ruuhkaa, paljon muuttuvia tekijöitä, pitää muistaa miljoona asiaa ja pakata ja raahata paljon tavaraa, olla ajoissa turvatarkastuksissa ja olla koko ajan valmiustilassa, ottamassa vastaan uutta ja sietää epävarmuustekijöitä. Siksi haluan, että edes jotkut asiat ovat tuttuja kaiken tuon keskellä, ja valitsenkin usein esimerkiksi tietyn hotellin. Esimerkiksi Pariisissa käydessäni olen ollut useita kertoja samassa hotellissa, jonka tiedän hyväksi (ja jonka ensin olen tuntikausien huolellisten etukäteisselvitysten jälkeen valinnut), koska en vain halua kaiken muun hässäkän päälle enää stressiä siitä, onko joku uusi hotelli sitten oikeasti hyvä. Samoin vaikkapa Helsingissä käydessäni valitsen usein sen saman hyväksi todetun hotellin, että on edes jotain, mistä ei tarvitse kantaa huolta, kun reissussa niitä muuttujia tahtoo aina tulla matkaan. Jos joskus repäisenkin ja kokeilen uutta, teen suuren määrän taustatyötä varmistaakseni, etten vaan tee virhettä. Pysähdyn myös usein matkan varrella jo tutuksi tulleilla huoltoasemilla ja taukopaikoilla juuri samaisesta syystä (tosin tässä on tarkoitus koettaa tsempata, sillä haluaisin enemmän kantaa korteni kekoon eri pienyrittäjien tukemisessa).



Kuvituskuva: Wix

Automerkkivalinta tuli tehtyä aikoinaan, kun ensimmäistä autoa ostaessani halusin jonkun omannäköisen. Tumman ja tulisen, pienen ja pippurisen. Minua ei aivopesty perheeni toimesta mihinkään automerkkiin (näitäkin on nähty), vaan isällä oli monen merkkisiä autoja - ei kylläkään koskaan bemaria. Tykästyinjo nuorena noiden saksalaisten menopelien ulkonäköön ja "luonteeseen", ja rämäpäänä takavetoisuus ja tehokkuus tietysti veti puoleensa. Valinta oli sitten sillä taputeltu, ja molemmat koskaan täysin minun omistamani autot ovat olleet korimallia ja väriä myöten samanlaisia. Kun joku juttu vain tuntuu omalta, ei sitä voi sen kummemmin selittää.


Elämäni autot. Toinen E36 320i ja toinen E36 325i.

Käyn kyllä sujuvasti koeajamassa pakasta vedettyä bemareita ja ajelen tarvittaessa minkä merkkisellä autolla vain, mutta siinä missä vaikkapa mieheni koeajon jälkeen takaisin omaansa kömpiessään huokailee haikeana koeajokin perään, minä huokaisen aina ihastuksesta istahtaessani takaisin oman, vanhan (mutta rakkaan) rottelon ratin taakse. Siinä on sitä jotain, tuttua ja turvallista, vuosikausien aikana kerrytettyjä muistoja. Se on kuunnellut murheita ja ollut mukana lukuisilla roadtripeillä, siellä on kesäyönä jopa nukuttu yön yli. Sen ratin takana on iloittu ja itketty. Se on muutakin kuin kasa muovia ja peltiä. Jokainen lommo, kolhu ja naarmu on seurausta jostain tapahtuneesta, osa tarinaa. Toki jos lotosta tulisi täyspotti, saattaisin ostaa jonkun tolkun talviajoon paremmin sopivan auton rinnalle, ja ehkä jonkun muunkin kivan harrastuspelin siihen oheen, mutta nykyisestä en silti hevillä luovu. Harmittelen edelleen niin paljon jo ensimmäisen bemarini myymistä, että tuntuu kuin luopuisin osasta itseäni, jos nykyisen maailmalle möisin.


Keskeiset erot minusta ja miehestäni BMW xDrive-kiertueella koeajossa
Kuka arvaa lempibändini?

Minulla ei myöskään ole ollut kovin monia eri bändejä, joita olisin elämäni varrella fanittanut. Niitä on ollut vain jokunen jotka ovat suuremmin sykähdyttäneet, vaikka kuuntelenkin sujuvasti hyvin monenlaista musiikkia. Ne harvat jotka kolahtaa, ovatkin sitten soitossa jatkuvalla syötöllä ja syvennyn bändien taustoihin, sanoituksiin ja kaikkeen saatavilla olevaan tietoon suurella intensiteetillä. Jos koen jonkun jutun omakseni, haluan omaksua sen sitten kunnolla enkä puolivillaisesti. Sama pätee kaikkeen tekemiseeni - jos johonkin juttuun mukaan lähden, annan sille kaikkeni tai en lähde ollenkaan.




Tämä kuvatuotteeni sanoma tiivistää yhden elämän suurista viisauksista.

Mieheni ja moni muutkin katselee minua välillä kummeksuen, kun saatan kuunnella samaa biisiä repeatilla kerta toisensa jälkeen tai katsoa saman elokuvan monta kertaa, vaikka telkkarista tulisi joku uusikin. Mut kun se vaan on niin hyvä! Olen varsin nihkeä lähtemään vaikkapa leffaan, jos siellä pyörivä raina ei hyvin suurella todennäköisyydellä ole varmasti hyvä. En kai minä sinne mitään Ö-luokan räpellystä lähde pariksi tuntia tuijottamaan ja pakaroitani puuduttamaan, parempaakin tekemistä on. Sama keikkojen kanssa - ei yhtään kiinnosta työntyä valtaisan ihmismassan sekaan kuuntelemaan jotain mölisevää muusikontekelettä, koska olen tuollaisessa tilanteessa niin kaukana mukavuusalueeltani kuin mahdollista. Jotta otan kaiken sen riskin ja suostun sietämään bajamajoja, humalaisia kanssakulkijoita, meteliä, tungosta, rahastusta ja tuskanhikeä - ja vielä maksamaan itseni kipeäksi siitä hyvästä - bändin on parasta olla paras.



Kuvituskuva: Wix

Pinnalliset ihmissuhteet eivät myöskään minua säväytä. Toki on kiva vaihdella tilaisuuden tullen kuulumisia tuttujen kanssa, mutta kaikenlainen small talk on minulle erittäin väkinäistä - läheisimpien kanssa käyn kyllä helposti tuntitolkulla syväluotaavia analyysejä aiheesta kuin aiheesta, pintaa syvemmältä pohtien. En kaipaa ympärilleni valtavaa sosiaalista verkostoa, enkä muodosta helposti uusia ystävyyssuhteita. En edes halua. Pidän mieluummin kiinni vanhoista, jos ne ovat sen arvoisia. Kuoren alle pääseminen kestää, mutta kun sinne joku on tiensä löytänyt, ei sieltä pikkukummassa poistuta.


Kuvituskuva: Wix


Elämä on nykyisellään kaikin puolin hektistä ja täynnä ärsykkeitä, tulvillaan kaikkea. Maailma on meidän sukupolvelle avoin. Mahdollisuuksia, hyödykkeitä, materiaa, kaikkea on käden ulottuvilla mielin määrin. Toisaalta kiva, mutta itse pitäisin elämän mieluiten mahdollisimman simppelinä ja riisuttuna. Siksi minulle tärkeää on löytää elämään ne jotkut harvat, tietyt jutut jotka tuntuu omalta ja pitää sitten niistä kiinni. Ne tuo edes rahtusen tuttua ja turvallista tässä muuten alati arvaamattomassa maailmassa.



Kuvituskuva: Wix

Tässä kaikessa on toki se kääntöpuoli, että sitten kun joku juttu oikeasti ei enää toimi ja ottaa enemmän kuin antaa, luovun siitä ilman tunnontuskia. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin ihmissuhteisiin, tuulimyllyjä vastaan taisteluun ja väärien valintojen kanssa kituuttamiseen. Vaikka kuinka on aikoinaan ollut tekevinään hyvän ja huolellisen valinnan, ei kaikki muutokset ole omissa käsissä ja joskus voi joutua luopumaan jostain tärkeästä. Vaikka se kirpaisee, se on osa elämää, ja uusia tilaisuuksia, asioita ja ihmisiä tulee aina.

Kädenjälkeä Kainuusta kynällä & kameralla

Anu Kovalainen Photography & Art

Y 2207727-9

Pappilanniementie 141

87850 Paltaniemi

KAJAANI | FINLAND