Moni muutkin taiteilijaluonteeksi itsensä mieltävä voinee samaistua siihen tunteeseen, joka itsellä on (taas vaihteeksi) ollut vallalla viime aikoina. Luova mieli suoltaa tulemaan paljon enemmän, kuin kapasiteetti kykenee käsittelemään. Ideoita on muistilaput ja -vihkot väärällään toteuttamista vailla, ja koko ajan on kesken sen sata projektia. Minkäs teet, kun olisi niin kivaa tehdä kaikenlaista mutta vuorokauden tunnit ja voimavarat ovat rajalliset!
Olo on kuin lapsella loputtoman karkkihyllyn katveessa, kun mieli tekisi maistella kaikkea mutta ei saisi ottaa kuin yhtä.
Jos katsotaan aikaa taaksepäin, alunperinhän minä olin piirtäjä.
Kynä oli jo pienenä minulle se tärkein luovuuden kanava. Jo ala-asteella tein kavereilleni "tilauksesta" piirrostöitä heidän idoleistaan tai lemmikeistään. Muistan lapsuudenkodistani elävästi ne valtavat paperirullat, joita isä toi kotiin työpaikaltaan paperitehtaalta, eli materiaalia ei ainakaan puuttunut. Taipumus pensselinheilutukseen periytyy vahvasti suvusta, eli omena ei kovin kauas puusta ole pudonnut. Etenkin isä on aina ollut hyvin lahjakas maalaamaan maisematauluja ja piirtämään pikkutarkkoja konepiirroksia, minä taas olen ikuistanut aina mieluiten eläimiä ja ihmisiä.
Myöhemmin kuvioihin tuli mukaan kirjoittaminen, ja luin sekä kirjoitin paljon. Siis PALJON. Kävin monena vuonna ala-asteelta yläasteelle asti sanataidekurssilla ja rustailin runoja ja novelleja sitä mukaa mun mielikuvitus antoi myöten. Kotikyläni kirjasto antoi minulle kunniapalkinnon, koska olin kuulemma ahkerimpia kirjojen lainaajia mitä tienoolta löytyi, ja kyllähän minä selkä mutkalla ja reppu ratkeamispisteessä erilaisia opuksia kotiin raahasin. Tuohon aikaan ei ollut liikoja viihdykkeitä - talossa oli vain yksi tv josta isä katsoi yleensä Avaraa Luontoa tai Ylen uutisia, kännyköistä ei ollut tietoakaan ja korpien katveessa asuessa hyvällä mielikuvituksella oli muutenkin käyttöä. Monet lelutkin nikkaroin isän puuverstaassa omin kätösin, kun kaupasta niitä ei noin vain haettu. Vaikka elämä maalla kaukana kaikesta olikin minulle mukava tapa viettää lapsuutta, välillä kaipasi lisää virikkeitä ja mikäs siihen parempi tapa kuin ottaa kirja käteen ja antaa mielikuvituksen maalailla toinen todellisuus jonne paeta tarpeen tullen.
Puolessa välissä 90-lukua keksin, että kamerahan on myös kiva kapine. Ajatus siitä, että ohikiitävän hetken pystyi taltioimaan kuvaksi, tuntui huikealta - tuohon aikaan rajoittavana tekijänä oli tosin sen aikainen tekniikka ja filmikuvaamisen rahallinen rasite. Isän Agfamaticilla kuitenkin räpsin menemään minkä suinkin sain siihen saakka, kun 2000-luvun alussa hankin ensimmäisen oman kameran ja siitä lähtien valokuvaus juurtui pysyvästi osaksi omaa taiteellista ilmaisua.
Ja siitäpä lähtien en sitten ole osannutkaan päättää, mitä itsensä toteuttamisen muotoa harjoittaa eniten. Tekisi mieli kuvata, kirjoittaa ja piirtää. Jokaisella saralla riittää ideoita, jotka odottavat pääsyä työn alle. Tälläkin hetkellä haluaisin tehdä vaikka mitä erilaisia kuvatuotteita, kirjoittaa kirjaa, piirtää sarjakuvaa, maalata tauluja, tehdä taidenäyttelyn ja ties mitä muuta. Siinä samalla sitten tietysti myös kuvata häitä, lapsia, raveja, valmistuneita, yrityksiä, kaikkea mahdollista. Jossain välissä koettaa ehtiä myös tekemään kuvitustöitä, niitä mistä kaikki aikoinaan alkoi. Piirtää valokuvasta muotokuvia tai tehdä sukupuutauluja.
Järki sanoo, että pitäisi keskittyä johonkin yhteen osa-alueeseen kunnolla ja sulkea muut pois. Sydän puolestaan ei ole sitten yhtään samaa mieltä. Ja jokainen minut tunteva tietää, kumman ääntä olen aina seurannut hanakammin - sydämen vaiko järjen... että tässäpä sitä sitten ollaan!
Kuten jossain lehtihaastattelussa joskus totesin: kun ei osaa olla tekemättä mitään, tekee kaikenlaista. En osaa ollenkaan "vain olla" pitkiä aikoja, vaan minun on pakko saada tehdä jotain ja toteuttaa itseäni jatkuvasti, mutta vastaavasti ylikuormitun helposti kasattuani kaikkea liikaa kerralla työn alle. Tasapainon löytäminen kultaiselle keskitielle olisi kiva juttu!
Joka tapauksessa rakastan valtavasti tätä kaikkea, mitä teen.
En olisi minä, ellen pääsisi tätä työtä tekemään.
Yritetty on, mutta huonoin tuloksin - ja aina olen palannut luovan työnteon äärelle uudelleen.
Meitä on täällä maailmassa moneen junaan, ja uskon vahvasti, että jokaiselle on tarkoitettu joku "oma juttu". Meille on suotu monenlaisia ominaisuuksia ja lahjoja, ja niiden haaskaaminen syystä tai toisesta on suuri sääli. Toiset ovat jo pienestä pitäen lahjakkaita esimerkiksi matemaattisesti tai musiikillisesti - itse en koskaan ole ollut kumpaakaan, mutta olen kiitollinen siitä, että näillekin löytyy taitajansa. Osa on kuin syntynyt viihdyttämään ja esiintymään, toisille se olisi yhtä tuskaa. Joistakin puolestaan huokuu heti hoivavietti, ja sellaiselle ihmiselle oma juttu voi löytyä vaikkapa kotiäitinä olemisesta tai tarhatädin työstä. Minulla ei koskaan ole ollut kunnianhimoa eikä halua saavuttaa rahaa tai valtaa, mutta sitäkin varten on omat persoonansa. Politiikassa oleminen olisi minulle pahaa painajaista, mutta onneksi on niitä, jotka siihenkin myllyyn suostuvat itsensä likoon laittamaan.
Miten tämä maailma pyörisi ja millainen se olisi, jos kaikki olisivat tällaisia taivaanrannanmaalareita kuin minä? Tai jos kukaan ei tekisi musiikkia? Tai jos ketään ei kiinnostaisi viljellä maata ja tuottaa meille ruokaa? Jokainen meistä tuo tänne oman lisänsä ja kaikkien panos on tärkeää, oli se sydänkirurgin tai siivoojan työtä.
Jos vain jokainen meistä löytäisi sen oman jutun, oli se sitten muiden silmissä miten merkityksellinen tai merkityksetön tahansa. Jokaiselle on täällä paikka ja tarkoitus. Tärkeintä on löytää oma tapansa olla onnellinen, sillä loppupeleissä vain sillä on väliä. Tsekkaa vaikka tämä video - pistää miettimään mikä täällä telluksella tallustellessa loppujen lopulta merkitsee.
Mukavaa pakkasviikon jatkoa!
Tämän blogijulkaisun kuvat: Wix