Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Eikä suotta. Ne kertovat katsojalleen asioita, joita mitkään sanalliset kiertoilmaisut eivät korvaa. Valokuvaus on ihmiskunnan historiassa suhteellisen tuore keksintö - ensimmäinen koskaan otettu valokuva on tiedettävästi vuodelta 1826 eli vajaan 200 vuoden takaa. Tuossa ajassa on tapahtunut huima kehityskaari, kun katsoo mitä valokuvaaminen tänä päivänä on. Mutta onko valokuvien arvostus kokenut kolhuja sitten viime vuosikymmenten? Tätähän piti vähän pohtia.
Etenkin isovanhempieni ajoilta, kun itse en tämän maapallon elämää ollut itse vielä ihmettelemässä, on mukava nähdä kuvia sen ajan elämästä ja ihmisistä. On hienoa nähdä, miten valokuvia on tuolloin pidetty arvossaan - eihän kuvaukseen soveltuvaa kalustoa ollut tuolloin kuin harvoilla ja valituilla. Kuvaajan käynti oli odotettu tapahtuma, jota varten laittauduttiin huolella ja kuvattavat laitettiin nykytermein ilmaistuna pönöttämään riviin ja poseeraamaan kameralle.
Minä en ollut niin onnekas, että olisin ehtinyt nähdä äitini vanhempia elossa. He molemmat jättivät maallisen vaelluksen yli puoli vuosikymmentä ennen syntymääni. Isäni puolelta isovanhempani poistuivat keskuudestamme ollessani vielä lapsi, joten heistäkään ei kovin mieleenpainuvia muistoja jäänyt. Vaalin niitä harvoja heistä löytyneitä kuvia suurina aarteina.
Myös vanhempieni nuoruuden aikojen kuva-albumeita katselen suurella mielenkiinnolla.
Kun itse elin lapsuuttani 80- ja 90-luvuilla, filmikamerat olivat jo kohtuullisen yleisiä. Itsekin pääsin isäni vanhan Agfamaticin kautta jyvälle kuvaamisesta ja sain sieltä ensimmäisen kipinän hetkien taltioimiseen. Tuolloin jokainen laukaisu piti kuitenkin sommitella ja suunnitella huolella, sillä filmeihin mahtui yleensä vain 24 tai 36 kuvaa, ja niiden teettäminen paperikuviksi kesti useita päiviä - eikä ollut ilmaista. Muistan vieläkin sen tunteen, kun mentiin valokuvaamosta hakemaan kehitettyjä filmirullia - miten mukavaa oli nähdä ne jo menneet hetket pysäytettyinä kuvina. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin, liimailtiin albumeihin, jotka ovat minulla tallessa vieläkin ja joiden äärelle tuon tuosta palaan verestelemään muistoja.
Käydessäni media-assistenttiopintoja 2000-luvun alkupuolella saimme oppitunnilla käteemme filmikamerat ja käskyn mennä kaupungille erään kadun varteen. Jokainen sai poimia harkiten talteen joitain tilanteita tai yksityiskohtia filmille, ja kehittää otokset sitten pimiössä paperikuviksi. Oli hieno hetki seurata vierestä valokuvan muodostumista. Tuntui, että sillä kuvatulla hetkellä ja kuvaamiseen käytetyllä ajalla ja työlläni oli oikeasti arvoa.
Nyt kun itse elämme aikaa, jolloin jokin kuvaamiseen sopiva väline löytyy likipitäen jokaiselta ja kuvia otetaan enemmän kuin koskaan ennen, onkin paradoksaalista, että kuvaamisen ja kuvien arvostus on laskenut rajusti. Valokuvia räpsitään lonkalta ja ne jätetään pyörimään bittiavaruuteen, jonne ne suurelta osin myös aikanaan katoavat. Muistikorteilla ja -tikuilla kuten flash-muistilla ylipäätään ei ole tarkoituskaan varastoida dataa pitkiksi ajoiksi, ja kovalevyilläkin on kurja tapa kosahdella rikki (kokemusta on, miehenkin vanhasta tietokoneesta sellainen hajosi ja kaikki sisältö, kuvat mukaanlukien, tuhoutuivat eivätkä olleet enää pelastettavissa).
Kuvia otetaan valtavasti, mutta niiden laatu on jäänyt toissijaiseksi. Kun kuvia kykenee napsimaan kuka tahansa pelkällä yhdellä puhelimen painalluksella ja järjestelmäkameroiden automaattikka sallii liki kenen tahansa ottaa hyvissä olosuhteissa kohtuuhyviä kuvia, varsinaisten valokuvaajien työtä ei osata aina pitää arvossaan. Helposti ajatellaan, että työtäkö tuo muka on, napsii vaan lonkalta kuvia muistikortin täyteen ja siirtää koneelle ja siinä se, helppoa kuin heinänteko (joka ei myöskään ole helppoa, nimimerkillä lapsena heinäpellolla töissä ollut). Toki nykyajan digitekniikka antaa paljon anteeksi, kuvia voi ottaa huolettomammin kuin filmiaikana, pimiötyöskentely on historiaa ja digiajan mukanaan tuomat, kehittyneet editointimahdollisuudet pystyvät tiettyyn pisteeseen asti paikkaamaan esimerkiksi valotusvirheitä - mutta helppoa työ ei ole. Erilaista ehkä.
Kuvausmahdollisuuksien valtauduttua vaatimustasot ovat kasvaneet, eikä mikään perusotos enää säväytä tässä kuvatulvan kyllästämässä maailmassa. Nykyään yhä vähemmän kuvataan stabiileissa studio-olosuhteissa kangasta vasten, vaan kuvaamisesta on tullut paljon liikkuvampaa ja kuvauspaikat vaihtelevat valtavasti. Hetkessä voi joutua kirkkaasta päivänpaisteesta kalseaan loisteputkivalaistukseen ja kuvaajan & kaluston on mukauduttava mutkattomasti kaikkeen. Filmien liotus kehitysnesteessä on vaihtunut näyttöpäätteen äärellä aherrukseen, ja kalliista kamerasta huolimatta avainasemassa laadukkaiden kuvien syntymiseen on se, joka laukaisinta painaa. Ja ennen sitä painallusta sommittelee, hakee oikeat asetukset, konttaa rähmällään hakiessaan oikeat kuvakulmat, huomioi vallitsevan valon ja ympäröivät olosuhteet, ohjaa kuvattavia, elää tilanteen mukana. Vasta sitten aloittaa raakakuvan kehittämisen. Lopputulos eli valokuva on mihin tahansa muuhun taiteeseen verrattava tuotos, jonka kuvaaja on kaiken työn tekemänsä työn päätteeksi pusertanut kasaan.
Itsekin olen käyttänyt jonkin valokuvan työstämisessä pidemmän aikaa kuin esimerkiksi jonkin kuvitustyöni tekemiseen. Silti se piirrostyö helpommin mielletään taiteeksi, kehystetään ja laitetaan seinälle, eikä siihen kosketa asiakkaan toimesta jälkikäteen leikkelemällä ja piirtelemällä päälle - kuten valokuvia helposti editoidaan rajaamalla ja kerrostamalla filttereillä ja muilla muokkauksilla. Puhelinkuvien ottamisen helppous ehkä aikaansaa sen, että niitä ei ajatella niin suuren luovuuden ja työmäärän tuotoksiksi kuin muuta taidetta.
Ei sillä, että puhelimella kuvaaminen olisi huono asia - se on ehdottomasti tyhjää parempi. Itsekin nappailen puhelimella kuvia pitkin päivää. Onhan se kätevää, kun laite kulkee aina mukana ja puhelinkuvien laatukin on noussut huimasti. En kuitenkaan koe omaa naamaani niin ihmeelliseksi, että olettaisin jälkipolvien olevan siitä erityisen kiinnostuneita, joten satunnaisten selfieiden lisäksi koetan kuvata puhelimellakin myös muita ihmisiä, tapahtumia sekä esimerkiksi maisemia. Isäni on kuvannut paljon oman nuoruutensa kotimaisemia ja Kajaanin kaupunkia, ja niitä on erityisen mukava katsella - maisemat kun muuttuvat vuosikymmenten varrella radikaalistikin.
Huonoa sen sijaan on se, että puhelinkuville ei usein tehdä mitään. Ehkä laitetaan someen, jos sinnekään. Sitä paitsi, kuka niitä sieltäkään enää tulevaisuudessa kaivelee? Onko nykyiset somekanavat olemassakaan kuinka kauan, sitä ei tiedä kukaan. Tähän olen koettanut varautua pitämällä huolen siitä, että puhelinkuvatkaan eivät turhaan häviä tyhjyyteen, vaan teetän parhaista paloista joka vuosi paperisen albumin sekä paperikuvia.
Lisäksi - niin kivoja kuin puhelimen otokset ovatkin, niin eivät ne silti voita kunnon kalustolla otettua kuvaa - joten koetan parhaani mukaan kuvata myös "oikealla" kamerallani talteen ympäröivää elämää, omaa perhettäni ja muuta merkityksellistä. Olisi sääli omistaa kallis kuvauskalusto vain asiakaskuvauksia varten ja jättää oma elämä samalla ikuistamatta. Näin toimien olen koettanut olla sortumatta monille tuttuun suutarin lapsella ei ole kenkiä -syndroomaan.
Ja se mihin omat rahkeet eivät riitä, teetän mielelläni muilla kuvaajilla.
Meidän porukasta kauniita yhteiskuvia on ikuistanut iloksemme esimerkiksi taitavat kuvaajat Joel Jyrinki ja Sinikkafoto. Näiden kuvamuistojen arvoa ei voi rahassa mitata.
Olisin ikionnellinen, jos esimerkiksi minusta olisi kauniita, ammattilaisen ottamia yhteiskuvia hevoseni kanssa, joka meillä lapsuudessani/nuoruudessani oli. Eipä vain ole, ainoastaan muutama suttuinen tilannekuva josta hädin tuskin saa selvää. Harmittaa, mutta minkäs mahdat. Ne ajat olivat ja menivät.
Tai miten hienoa olisi ihailla kaunista kuvaa, jossa poseeraisi koko perheeni; me lapset ja vanhemmat. Sekin on mahdotonta, sillä isä on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen ja kulkee mukana muistoissa. Myöhäistä murehtia kun maito on jo maassa, mutta eihän se mukavaa ole. Olisi vain pitänyt olla viisaampi. Olisi pitänyt - montakohan kertaa olen tuon sanaparren kuullut? Olisi pitänyt ottaa kuvia silloin kun lapset olivat pieniä. Olisi pitänyt ottaa kuvaaja häihin. Olisi pitänyt ottaa yhteiskuva mummin kanssa kun hän vielä eli.
Älä sinä tee samaa virhettä. Nyt se ei ole enää mahdollisuuksista kiinni - toisin kuin minun lapsuudessani. Enää ei ole esteitä eikä tekosyitä. On kameroita, on kuvaajia, kaikkea on.
Niin paljon kun "tylsiä" pönötyskuvia parjataankin, ehkä niille voisi antaa synninpäästön. Ehkä niitä voisi ottaa muulloinkin, kuin pakon edessä häissä tai hautajaisissa?
Sitä paitsi, niissä ei ole pakko pönöttää kuin passikuvassa, vaan ne voi päivittää tähän päivään käyttämällä luovuutta vaikkapa miljöön tai asettelun muodossa. Sitä varten olen minä ja lukuisat muut kuvaajakollegani ympäri maan ja maailman, että he ikuistavat kauniisti niitä hetkiä talteen.
Ja vaikka et innostuisi investoimaan ammattilaiseen vaan haluat hoitaa homman itse, niin ota muitakin kuin niitä kuvia päivän ruoka-annoksesta tai kukkapenkistä - ota kuvia heistä, jotka vielä ovat vierelläsi, sinulle tärkeistä ihmisistä. Koskaan ei tiedä kauanko kukin heistä vielä täällä on. Äläkä jätä niitä kuvia pilvipalveluiden ja muistitikkujen kätköihin, vaan teetä niistä kuvia. Tauluja. Tyynyjä. Tapetteja. Mitä vaan. Käsinkosketeltavia muistoja. Jos et itsesi, niin edes jälkipolvien tähden. Muuten voi olla täysin aiheellinen pelko, että niin ironista kuin se onkin - meidän sukupolvesta ei välttämättä jää jälkeemme juuri muisteltavaa. Me elämme nyt sitä aikaa, joita lapsemme ja lapsenlapsemme kaiholla muistelevat omassa aikuisuudessaan. Mitä materiaalia heille siihen annamme? Meille nykyisyys ei ehkä ole ihmeellistä, mutta tuskin oli historiakaan sitä aikaa eläneille.
Jos jotain kuvia kiintolevyjen kätköistä meidän jälkeemme vielä löytyykin, niin kiinnostavatko ne kohinan kyllästämät vessapeiliselfiet ketään? Veikkaan, että niistä tuskin tulevaisuudessa tuttaville tai tutkijoille irtoaa mitään kovin tajunnanräjäyttävää.
Ja mitä halusin kaiken tämän sekavan sepostuksen saattelemana sanoa? Tiivistettynä:
Kuvaa paljon.
Kuvaa tärkeitä asioita.
Jos et itse kuvaa - tai vaikka kuvaisitkin - käytä ammattikuvaajaa. Et kadu.
Arvosta valokuvaa - kohtele sitä kuin muutakin taidetta.
Arvosta kuvaajan työtä. Kunnioita tekijänoikeuksia.
Älä anna kuvien kadota bittiavaruuteen: teetä niistä paperikuvia ja kuvatuotteita. Äläkä unohda varmuuskopiointia!
p.s. Älä unohda videoita! Niitä on nykyään todella helppo ottaa ja valokuvien ohella ne kertovat paljon.
Näillä eväillä eteenpäin! Tulossa myöhemmin koostetta myös siitä, mitä kaikkea kuvista voikaan sitten tehdä niiden perus-kymppikuvien lisäksi.
Mukavaa kevättalvea! //Anu