Minne katosi kuvien arvostus?


Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Eikä suotta. Ne kertovat katsojalleen asioita, joita mitkään sanalliset kiertoilmaisut eivät korvaa. Valokuvaus on ihmiskunnan historiassa suhteellisen tuore keksintö - ensimmäinen koskaan otettu valokuva on tiedettävästi vuodelta 1826 eli vajaan 200 vuoden takaa. Tuossa ajassa on tapahtunut huima kehityskaari, kun katsoo mitä valokuvaaminen tänä päivänä on. Mutta onko valokuvien arvostus kokenut kolhuja sitten viime vuosikymmenten? Tätähän piti vähän pohtia.


Talostamme löytynyt peltirasia ja kasa vanhoja kuvia.
Paltaniemen kylää joskus muinoin sekä nykyinen kotini & mummoni noin 70-luvulla.
Näissä otoksissa on tunnelmaa.

Etenkin isovanhempieni ajoilta, kun itse en tämän maapallon elämää ollut itse vielä ihmettelemässä, on mukava nähdä kuvia sen ajan elämästä ja ihmisistä. On hienoa nähdä, miten valokuvia on tuolloin pidetty arvossaan - eihän kuvaukseen soveltuvaa kalustoa ollut tuolloin kuin harvoilla ja valituilla. Kuvaajan käynti oli odotettu tapahtuma, jota varten laittauduttiin huolella ja kuvattavat laitettiin nykytermein ilmaistuna pönöttämään riviin ja poseeraamaan kameralle.



Ukkini siskoineen. Kuva: Hynninen


Äitini vanhemmat Paltaniemellä, nykyisen kotitalomme pihassa.

Minä en ollut niin onnekas, että olisin ehtinyt nähdä äitini vanhempia elossa. He molemmat jättivät maallisen vaelluksen yli puoli vuosikymmentä ennen syntymääni. Isäni puolelta isovanhempani poistuivat keskuudestamme ollessani vielä lapsi, joten heistäkään ei kovin mieleenpainuvia muistoja jäänyt. Vaalin niitä harvoja heistä löytyneitä kuvia suurina aarteina.




Talomme kuva-arkistojen kätköjä.
Ukkini isän puolelta peltotöissä.

Kuva otettu 12. joulukuuta 1938.

Myös vanhempieni nuoruuden aikojen kuva-albumeita katselen suurella mielenkiinnolla.



Ote isäni nuoruuden valokuva-albumista.

Kun itse elin lapsuuttani 80- ja 90-luvuilla, filmikamerat olivat jo kohtuullisen yleisiä. Itsekin pääsin isäni vanhan Agfamaticin kautta jyvälle kuvaamisesta ja sain sieltä ensimmäisen kipinän hetkien taltioimiseen. Tuolloin jokainen laukaisu piti kuitenkin sommitella ja suunnitella huolella, sillä filmeihin mahtui yleensä vain 24 tai 36 kuvaa, ja niiden teettäminen paperikuviksi kesti useita päiviä - eikä ollut ilmaista. Muistan vieläkin sen tunteen, kun mentiin valokuvaamosta hakemaan kehitettyjä filmirullia - miten mukavaa oli nähdä ne jo menneet hetket pysäytettyinä kuvina. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin, liimailtiin albumeihin, jotka ovat minulla tallessa vieläkin ja joiden äärelle tuon tuosta palaan verestelemään muistoja.



Minulla tallessa olevia vanhoja filminegatiiveja.

Käydessäni media-assistenttiopintoja 2000-luvun alkupuolella saimme oppitunnilla käteemme filmikamerat ja käskyn mennä kaupungille erään kadun varteen. Jokainen sai poimia harkiten talteen joitain tilanteita tai yksityiskohtia filmille, ja kehittää otokset sitten pimiössä paperikuviksi. Oli hieno hetki seurata vierestä valokuvan muodostumista. Tuntui, että sillä