Rakkaudesta suomenhevoseen

Ihailin valtavasti pienenä, hevoskärpäsen pahasti puraisemana tyttönä kirjojen ja lehtien sivuilla näkemiäni jalosukuisia poni- ja hevosrotuja. Kiiltäviä, siroja, ylväitä ja oman arvonsa tietäviä, jotka kaula ja häntä kaarella sirosti tanssahdellen nostelivat jalkojaan korkealle - rotuja, joiden nimiä oli hankalaa edes lausua: arabialaisia täysiverisiä, lipizzoja, camarquenhevosia, tennesseenwalkereita, friisiläisiä, lusitanoja, morganeita, paso finoja, quartereita ja monia muita. Jonkin sellaisen kun joskus saisi, huokailin.



Vaikka toki ihan kaikki vähänkään hevoselta näyttävät luontokappaleet saivat sydämen sykähtämään, kotoperäinen suomenhevonen tuntui verrattain jotenkin - no - tylsältä. Mielikuvissani se paini tyystin eri sarjassa kuin ne eleettömän tyylikkäästi liikkuvat täysiveriset, jotka vaivatta suoriutuivat mitä monimutkaisimmista tehtävistä samalla, kun suomenhevonen lähinnä keskittyi siihen, mistä saisi lisää ruokaa. Kaikki suomenhevoset, joita silloin olin ratsastanut, olivat olleet laiskanpulskeita lössyköitä, jotka kiskoivat ohjat käsistä aina nähdessään jossain jotain syötäväksi kelpaavaa ja joille sai naama irvessä puristaa pohkeita saadakseen ne edes ravaamaan, kun olisin kaivannut enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita.


Sannan Tallin suomenhevosia; Kongas-Ykä, Rose-Pippurinen ja Chili Pippuri.

Karttuneiden vuosien ja elämänkokemuksen myötä aloin kuitenkin nähdä kansallishevoseksi kruunatun rotumme pikkuhiljaa aivan uudessa valossa. Ymmärsin, miten valtavan suuri vaikutus suomenhevosella on ollut maamme historiassa. Niissä olosuhteissa, joissa se joutui raatamaan maatiloilla, metsäsavotoilla ja sotatantereilla, olisi jäänyt täysiveriseltä työt tekemättä. Molempien vanhempieni kotitiloilla - kuten suurella osalla muistakin maataloista vielä yli viime vuosisadan puolivälin - on ollut suomenhevonen. Milläpä muulla sitä ennen autojen ja traktoreiden yleistymistä olisi kirkolla ja kaupassa käyty, puut tuotu metsästä tai pellot kynnetty ja kylvetty.



Yksi ainoa suomenhevonen voi vetää tukkipuuta umpihangessa yli kolme kertaa oman painonsa verran, ja luistavammalla pohjalla jopa 10 000 kilon verran. Se on siis sisukas työjuhta olematta kuitenkaan raskastekoinen - suomenhevonenhan luokitellaan yleishevoseksi (englanninkielinen nimi rodulle onkin finnish universal), joka rakenteeltaan sijoittuu lämmin- ja kylmäverisen välimaastoon.


Suomen sinnittelyä läpi sotien on vaikea edes kuvitella ilman suomenhevosen työpanosta.

Väitän, että suurena syynä sille, että saamme edelleen olla itsenäinen maa, on kylmiin ja karuihin olosuhteisiin sopeutunut hevosemme, jonka vertaista ei itänaapurin armeijalla ollut. Sotasaaliina sieltä saadut hevoset olivat hyvin huonokuntoisia ja puutteellisesti hoidettuja, toisin kuin suomenhevoset, joiden hyvä hoito oli paitsi kotona, myös rintamalla kunnia-asia.



Suomenhevonen on todellinen monikäyttöhevonen, joita näkee niin reen edessä, raviradoilla, ratsastuskentillä, harrastehevosina, terapiaratsuina, vaellusratsuina ja miltei missä tahansa. Sillä voi ratsastaa sekä lapset sekä aikuiset, se tulee toimeen vähällä rehulla ja on verrattain varsin terve rotu, joka kaiken lisäksi kestää hyvin Suomen vaihtelevia ilmasto-olosuhteita.


Suomenhevosia eri tehtävissä.
Minä ja vanha veteraani Kongas-Ykä.
Suomenhevonen raviradalla on aina upea näky!
Suomenhevonen on rauhallinen ja luotettava lastenkin ratsu.
Suomessa syntyy noin tuhat suomenhevosvarsaa vuosittain.

Suomessa on noin 20 000 suomenhevosta, eli kolmannes maan hevosista.

Vuosien varrella olen ratsastanut useilla suomenhevosilla ja vaikka lapsuuden ennakkoluuloni toki jossain määrin piti paikkaansa, se oli kaukana koko totuudesta. Vaikka sellaista suomenhevosta en ole vielä tavannut, joka ei tilaisuuden tullen ratsastuslenkillä pistelisi ohimennen pensaasta lehtiä poskeensa tai ohjia saadessaan laskisi päätänsä ruohomättäälle, niistä kyllä tarvittaessa löytyy myös luonnetta. Ja sen minkä suomenhevonen liikkeissään tai jaloudessaan häviää, sen se monin verroin sisullaan ja kärsivällisyydellään korvaa.


Eri suomenhevosia vuosien varrelta.

Itselläni oli nuorena oma lämminverinen, joka todellakin tarjosi sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita aivan yli tarpeen, ja kerran jos toisenkin sen säpsähdellessä ja teutaroidessa milloin minkäkin mielikuvitusärsykkeen takia aloin vähitellen arvostamaan sitä suomenhevosessa aiemmin niin parjaamaani tasaisuutta ja tavallisuutta.


Sittemmin syvennyin suomenhevoseen tarkemmin ja tein vuonna 2004 siitä myös opinnäytetyöni (Suomenhevosen käyttö maa- ja metsätaloudessa). Tein myös vuonna 2013 näyttelyn nimeltä Suomenhevonen, kansallishevosemme, jossa sanoin, kuvin & piirroksin kävin läpi suomenhevosen vaiheita varhaishistoriasta nykypäivään.


Piirtämiäni kuvituksia Suomenhevonen, kansallishevosemme -näyttelyyn 2013

Vuonna 2017 tein suomenhevosesta myös Suomi100-juhlavuoden tunnuksen saaneen postikortin, joka on ollut todella suosittu ja siitä on tehty sittemmin monenlaisia kuvatuotteita tauluista tekstiileihin. Olen saanut sen johdosta monenlaista palautetta, kuten esimerkiksi puhelun, jossa eräs vanhempi mies liikuttuneena kertoi kortin palauttaneen vanhat muistot uskollisesta työhevosesta takaisin hänen mieleensä.




Samana Suomen juhlavuonna Kajaanissa ravattiin Suomi 100 v -teemaiset ravit, joista yhtä suomenhevosten lähtöä olin sponsoroimassa, koska koin sen itselleni tärkeäksi.


Nimikkolähtöni voittaja Hiidenkirnu rattaillaan Markus Pulkkinen Kajaanin raviradalla 1.10.2017.
Voittajakuva

Ainoa asia, mikä minua hieman suomenhevosen historiassa harmittaa, oli jo rodun kantakirjaa 1900-luvun alussa perustettaessa käyttöön otettu linjaus, jolla karsittiin jalostuksessa vähiin kaikki erikoisemmat värit. Rodun ulkonäköä haluttiin yhtenäistää ja alettiin tietoisesti tavoitella rautiasta väriä samalla, kun monia muita värejä pidettiin vierasverisyyden merkkinä. Ei sillä, että rautiaassa mitään vikaa olisi - sehän on mitä mainioin väri suomenhevosen kaltaiselle maatiashevoselle. Mikäpä voisi olla suomalaisempi näky, kuin raudikko suomenhevonen kirmaamassa vehreällä kesälaitumella?



Silti itse olen erityisen ihastunut myös suomenhevosen muihin värimuunnoksiin. Oli aivan hilkulla, etteivät esimerkiksi voikko ja päistärikkö väri kadonneet lopullisesti. Hiirakko väritys sen sijaan ehti jo hävitä rodusta kokonaan, eikä sitä saa enää takaisin. Rautiaan eri sävyjä suomenhevosista on 90-95 %, joten muita värejä kuten ruunikkoja, mustia, kimoja, päistärikköjä ja voikkoja on vain pieni murto-osa. Onneksi Suomessa on muutamia värijalostukseen vihkiytyneitä kasvattajia, joiden kovan työn ansiosta suomenhevosten värivalikoimaan on saatu vuosien varrella enemmässä määrin lisäystä.


Kävin vuonna 2019 kuvaamassa yhtä - ehkä tunnetuinta - heistä. Anita Viitanen pitää Keuruulla hevostilaa nimeltään Kokkomäen talli, jossa majailee iso määrä monenvärisiä suomenhevosia.



Olin aivan haltioissani nähdessäni joka puolella mitä erikoisemman värisiä yksilöitä.

Ruunikoita, mustia, kimoja, voikkoja, päistärikköjä, olipa yksi valkovoikkokin.



Haaveilin tuolloin, että ehkä jonain päivänä itsekin saan jonkin niin upean luontokappaleen itselleni. Mitään konkreettisia toimia tuon kaukaisen toiveen eteen en tuolloin vielä tehnyt, mutta jonkinlainen ajatus jäi silti muhimaan alitajuntaan. Tyydyin ratsastelemaan silloin tällöin muiden hevosilla, kunnes sitten oma tyttöni alkoi kiinnostua hevosista ja kun käytin häntä ratsastustunneilla, tuo alitajuinen haave alkoi muistutella olemassaolostaan. Tuumasta toimeen, ja ei kun etsimään sopivaa. Kriteereinä olivat tamma tai ruuna ja kokoa mielellään pienhevoseksi luokiteltavasti, jotta tytölle ei olisi turhan kookas. Plussana jokin erikoisempi väritys. Tovin haeskelun jälkeen sellainen löytyi Tuulensuun-kasvattajanimeltä; viisivuotias voikonkimo suomenpienhevostamma Tuulensuun Hiletär.


Voikonkimo suomenhevonen, suomenpienhevonen
Tuulensuun Hiletär

Tamma on ollut meillä nyt muutaman päivän, ja matka Turun liepeiltä tänne Kainuuseen vaati varmasti veronsa, joten Hile (tai minun mielestä kainuulaisittain Hilima) saa nyt vielä tovin rauhassa tutustua uusiin ihmisiin ja maisemiin.



Väritys on verrattain varsin harvinainen, sillä löysin vain 8 tämänväriseksi rekisteröityä suomenhevosta. Hile on järjestyksessään toinen koskaan syntynyt voikonkimo suomenhevonen. Perusväriltään on siis voikko kuten isänsä Lokson Vilperi, mutta emälinjaltaan on perinyt emänisänisänsä E.V. Johtotähden kimogeenin, joka oli väriltään rautiaankimo - kuten myös Hileen emä Kuuratar sekä emänisä E.V. Jovankka. Jossain vaiheessa Hilimakin sitten vaalenee valkoiseksi, mutta vielä on varsin hauskankirjavan värinen kun kimoutuminen on jo päässyt vauhtiin mutta voikko pohjaväri vielä näkyy.



Katsotaan, mitä kaikkea tulevaisuus tämän tamman kanssa eteen tuo, mutta mielenkiinnolla sitä kyllä odotan! Tähän asti kaikki vaikuttaa hyvältä, ja tutustuminen uuteen kotiseutuun on lähtenyt hienosti vauhtiin. Ei muuta kuin pian koittavaa kesää ja uusia seikkailuja kohti!


Kuvan tausta muokattu, Ihan näin kesäistä ei meillä vielä ole!
Tuulensuun Hiletär, voikonkimo suomenpienhevonen


Osa valokuvista on eri lähteistä koottuja, Suomenhevonen, kansallishevosemme -näyttelyssä käytettyjä valokuvia, joiden tarkat lähteet eivät ole tiedossa.

0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Kädenjälkeä Kainuusta kynällä & kameralla

  • Black Facebook Icon
  • Black Pinterest Icon
  • Black Instagram Icon

Anu Kovalainen Photography & Art

Y 2207727-9

Pappilanniementie 141

87850 Paltaniemi

KAJAANI | FINLAND

© Anu Kovalainen