Tässä taas viikonloppuna kuvattuani yksiä monista tämän vuoden hautajaisista
piti paluumatkalla pysähtyä ihailemaan syksyn kauneutta ja miettimään samalla tätä elämää.
Tuntuu niin turhauttavalta tiedostaa tämän elämän hauraus ja samalla nähdä miten moni haaskaa sen kaikkeen täysin typerään, kuten katkeruuteen, kaunojen kantamiseen tai kulissien kannatteluun, kun samalla vaivalla voisi käyttää lyhyen elämän ollakseen oikeasti onnellinen. Tehdä asioista joista tykkää sen sijaan, että koettaisi vain selviytyä velvollisuudesta toiseen väkipakolla.
Ei tietenkään kukaan voi koko ajan repeillä riemusta, mutta sellainen positiivinen perusasenne elämään, että elää hetkessä ja ottaa elämän seikkailuna, puuttuu turhan monelta.
Mikäs siinä jos niin haluaa elämänsä käyttää, elämmehän vapaassa maassa, mutta kyllä minä ainakin haluan tehdä mielekästä työtä, säilyttää lapsenomaisen innon uusia asioita kohtaan ja löytää aitoa iloa pienistäkin arjen jutuista.
Ei voi sanoa että tämä asenne olisi iskostunut itseen automaattisesti, sillä jo lapsuudessa sukupolvienkin yli kantaneet sukuriidat, välirikot ja mykkäkoulut tulivat turhankin tutuiksi ja jo silloin mietin että eikö tämä elämä ole moiseen turhan arvokas. Avoimempi asenne elämään ja ihmisiin on siis pitänyt tietoisesti opetella ja omaksua.
Välillä tämä on toki ollut vaikeaa, kun tuntuu että on vähemmistönä tämän ajattelumaailman kanssa ja muu maailma koettaa murjoa vastaan, mutta varsin hyvin tässä on siihen nähden vedetty. Näinkin impulsiivisena ihmisenä kuin minä kaikki valinnat eivät varmasti ole olleet hyviä, mutta ainakin ne on olleet omia ja vääriin valintoihin & virheisiin ei ole tullut jäätyä vellomaan. Voi herätä aamulla viikonpäivästä huolimatta siihen tunteeseen kun elämä ei vituta - ja jos siltä alkaisi jossain vaiheessa tuntumaan, sitä myös tekisi asialle jotain sen sijaan, että kostaisin sen käytökselläni kanssaeläjille.
”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille”,
sanoi jo Vexi Salmi aikanaan.
Comments