Edellisen, viime huhtikuussa julkaistun kirjoituksen jälkeen olen näköjään saanut kymmenkunta aloitettua aihiota tekeille, mutta en yhtään valmiiksi asti. Aina kun on päässyt vauhtiin, on tullutkin olo, että mitä tuota suotta suoltamaan omia mietteitä julki, kun niistä ei ota selkoa itsekään. Eikä siihen ole edelleenkään tullut muutosta, kuten ei omaan jamaan muutenkaan. Olen edelleen sivussa töistä kulutettuani vuoden päivät sairauslomalla. Tuo jakso ei saanut ihmeparantumista aikaan, mutta vahvisti tunnetta siitä, että on jonkin uuden aika. Niin ammatillisesti kuin omassa elämässä muutenkin. Jälkimmäisessä ei niinkään ulkoisilta puitteiltaan, niissä ei ole mitään valittamista - koti, harrastukset, parisuhde, muut ihmissuhteet, ne on kaikki mallillaan - mutta ajatusmaailma vaatii korjaustoimenpiteitä.
Kuluneen vuoden aikana ei ole mullistunut vain oma maailma, vaan koko maailma. Tämä tammikuu -23 on hyvin erilainen kuin tammikuu -22, jolloin uutisvirta ei ollut täyttynyt toinen toistaan raskaammilla uutisilla. Maailmassa soditaan, korot nousee, hinnat kallistuvat, kaikki ahdistaa ja tulevaisuudesta maalataan varsin synkkiä kuvia. Korona toki oli jo tuolloin, mutta sitä tuuttaavaan uutistulvaan oli ehtinyt turtua jo.
Mutta ei tämä minun tilanne todellakaan ole minkään yhden tai kahden viime vuosina tapahtuneen asian seurausta, vaan noin kymmenen viime vuoden aikana tapahtuneiden asioiden summa. Tämänkin tiedostin vasta paljon jälkikäteen, kun sitä pohdittiin samassa terapiassa jossa olen tämän koko ajan kulkenut. Olen ollut tässä välissä useampaan eri otteeseen pienempiä pätkiä ylikuormituksen ja masennusoireiden takia sivussa töistä, mutta pystynyt kuitenkin palaamaan takaisin hetken voimia keräiltyäni. Onkin ironista, että olin henkisesti vahvempi silloin, kun elämässäni muuten oli haastavaa, mutta nyt kun elämä muuten on kaikin puolin mielekästä, tällaisten asioiden kanssa pitää painia. Ei sitä uskoisi kukaan, joka omakohtaisesti ei ole kokenut, että kuinka paljon mielen haasteet vaikuttavat olemiseen, jaksamiseen ja tekemiseen. En uskonut minäkään ennen kuin osui omalle kohdalle. On muuten valtavan paljon helpompaa parannella nyrjähtänyttä nilkkaa, sanonpa vaan - siinä sentään syy on selvillä, helposti nähtävillä ja konkreettisesti parannettavissa.
Valokuvaustyön myötä löysin keinon kanavoida luovaa puolta laajemmalti, ja useamman vuoden aikana, joina sitä täysipainoisesti tein, löytyi myös selittävä syy läpi elämän jatkuneeseen täysillä tai ei ollenkaan -tapaani toimia; ADHD eli aivojen tarkkaavuutta ja vireystilaa säätelevien hermoverkkojen häiriöoireyhtymä. Se tosin oli minulla ollut hyvin vahvassa epäilyssä jo pitkään, mutta sille saatiin tutkimusten myötä viimein myös ihan virallinen sinetti. Toimivaa keinoa kontrolloida sitä sen sijaan ei ole löytynyt - enkä sitä kokonaan edes halua kesyttää, sillä se myös antaa minulle valtavasti. Jotenkin jos sitä voisi säännöstellä, niin pystyisin pärjäämään ehkä paremmin, mutta sen aika näyttää. Koska tuota ominaisuutta esiintyy hyvin paljon luovaa työtä tekevien keskuudessa, ajattelen, että se on osaltaan jopa edellytys sille, että tällaista työtä pystyy tekemään. Ja koska sen hallinta ei minulla ole täysin hanskassa, täytyy ottaa nyt aikalisä ja miettiä uudelleen, mihin suunnata omat voimavarat.
Eikä siinä tosiaan vielä mitään, että oppisi edes oman itsensä kanssa pärjäämään, mutta kun pitäisi kestää vielä muun maailman vastaan viskomat vitsaukset.
Koronan tultua kuvioihin jokin maailmassa muuttui pysyvästi, ja itänaapurin edesottamukset ovat vain masentavaa jatkumoa muutenkin äärirajoilla elävien ja ilonaiheita elämään kaipaavien ihmisten mielissä. Minulla oli suuria vaikeuksia käsitellä maailman pahuutta jo ennen näitä viime aikojen tapahtumia, jotka olivat sen päälle vain vastenmielistä jatkumoa. Vähemmästäkin kaatuu kuppi nurin jo muutenkin vähien voimavarojen varassa sinnitellessä. Ennen tuota edeltävää kymmentä vuotta, jolloin tunnistan itseni olleen vielä tyystin toisenlainen persoona, olin kasvattanut itselleni vahvan suojakuoren - oman kuplan, jonka turvin pystyin suodattamaan ympäriltäni pahat puheet, negatiiviset ihmiset ja kaiken, joka vei voimia. Minulla oli muinoin lempinimenäkin duracell-pupu, koska virtaa ja vauhtia riitti vaikka muille jakaa. Sittemmin elämän kolhiessa tuo suojakuori on saanut sen verran pahasti osumaa, että se päästää aivan liikaa läpi kaikkea sitä, mitä vastaan olen viimeiseen asti pyristellyt.
En tiedä onko se tuon kuoren haurastumisen mukanaantuomaa tunnetta vai mielikuvituksen tuotosta, mutta tuntuu, että ihmisten paha olo on lisääntynyt koko ajan ja sitä kaadetaan surutta muiden niskaan. Omissa poteroissa piehtarointi, jatkuva toisten tekemisten arvostelu ja kykenemättömyys ymmärtää ollenkaan omasta näkemyksestä poikkevia katsantokantoja ja toimintatapoja puskee selvästi suuremmissa määrin läpi. Siinä missä ennen ihmisistä huokui leppoisuus ja hurtti huumori, tilalle on tullut epäluulo, varuillaan oleminen ja suoranainen riidanhakuisuus. Kuten sanottua, saattaa olla, että huomaan sen itse tässä jamassa vain paljon herkemmin kuin ennen, mutta niin tai näin, haluan suojella itseäni siltä. En kaipaa yhtään ylimääräistä ahdistusta, jos vielä mielin saada toimintakykyni takaisin ja tuon suojakuoren kondikseen.
Siksi tarttee tehdä jotain.
Jotta voin säilyttää kyvyn luovaan työhön, onnistuu se vain toteuttamalla sitä omilla ehdoilla. Ei kukaan minua ennenkään siihen toki ole pakottanut, mutta tästä eteenpäin en voi tehdä sitä enää samassa mittakaavassa enkä niin paljoa muiden asettamissa raameissa. Siksi otan vastaan vain lyhyempiä ja sydäntä lähellä olevia kuvauskeikkoja sivutoimisesti, ja koetan kerryttää ilmaisukykyäni tähän asti omiin, enemmän sivuroolissa olleisiin oheisprojekteihin, joista erityisesti yksi on minulla ollut jo tovin aikaa työn alla.
Tarvitsen lisäksi ohelle jotain kokonaan muuta tekemistä, joka kuormittaa fyysisesti enemmän kuin henkisesti, ja sitäkin varten on jo alustavia suunnitelmia olemassa. Tässä välissä käyn vielä ammatillisen kuntoutusjakson, jossa alan asiantuntijat arvioivat oman tietämyksensä valossa vaihtoehtoja tulevaa varten. Joten toivoa paremmasta on, onneksi.
Oma mielenterveys on sen verran hauraassa tilassa edelleen, että joudun nyt varjelemaan sitä vähentämällä kaikenlaiset kanssakäymiset niin somessa kuin oikeassa elämässäkin sellaisiin, joiden tiedän vahvistavan ja voimistavan omia voimavaroja ja vastaavasti välttämään kaikkea vahingoittavaa, kuten ympärillä vellovaa negatiivisuutta, katkeruutta ja suoranaista pahantahtoisuutta. Ymmärrän, että nämä ajat voivat saada niitä piirteitä esiin heistäkin, joille se ei muutoin olisi ominaista, mutta itse koetan kaikin voimin pysyä energiasyöpöistä erossa, sillä siihen - toisin kun moneen muuhun maailmassa tapahtuvan - sentään voi itse vielä vaikuttaa.
Näillä eväillä kevättä kohti!