Takana on taas yksi kesäpäivä, joka taittuu kohti iltaa. Paltaniemellä työtilojeni ikkunasta näkyy laitumella märehtivä lypsykarjakatras. Kuuntelen kellon raksutusta samalla kun istun työkoneen äärellä. Kursori vilkuttaa vaativasti tyhjyyttään huutavalla näytöllä. Mielessä pyörii niin paljon kaikenlaista, että on haastavaa keksiä mistä edes aloittaisi.
Yritän kuitenkin.
Kuten jo uutiskirjeen tilaajille lähettämässäni postissa vasta pohjustin, olen viime aikoina pitänyt hieman etäisyyttä esilläoloon. Alkuun se tuli pääasiassa olosuhteiden pakottamana, kun oli niin monta hektistä hommaa hoidettavana yhtäaikaa, ettei yksinkertaisesti muuhun ehtinyt. Kuin vahingossa myös some jäi siinä hötäkässä vähemmälle ja muutto maalaismaisemiin antoi muuta mielekästä mietittävää ja tekemistä. Vaikken ikinä mikään virtuaalimaailman suurkuluttaja ole ollutkaan, niin vähitellen se vähäkin siellä roikkuminen alkoi tuntua totaalisen turhalta ja tyhjältä, kun merkityksellisempää sisältöä löytyi oikeasta elämästä.
Pihatöiden parissa pakertaminen on terapiaa mielelle ja asettaa arkiset asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Herkän ihmisen mieli lepää luonnon helmassa. Juoksulenkeillä valoisissa kesäilloissa, Paltaselälle painuvaa ilta-aurinkoa ihaillessa, Oulujärven aalloissa kahlatessa. Hiekkaa varpaiden välissä ja multaa kynsien alla. Saunan lämmössä ja pihaoravien, -lintujen ja -siilien elämää seuraillen. Kaikki aistit avoinna.
Välillä huomaan nauttivani erakoitumisesta niin paljon että huolettaakin hieman; eihän läheisiään saisi unohtaa. Anteeksi, kyllähän te minut tunnette, tällainen olen. Tykkäänhän minä teistä.
Omissa oloissaan on vain niin mukava olla ja ihmetellä elämää.
Olen kyllä tsempannut sosiaalisen elämän saralla siltä osin,
että ainaisten sisältököyhien some-peukutusten ohella olen mieluummin tavannut ihmisiä kasvotusten.
On vietetty tupareita, käyty rokkifestareilla, paljuiltu, saunottu, grillailtu ja kyläilty, kuin joskus ennen vanhaan.
Vakiomottoihini iän kaiken lukeutunut "ei se määrä, vaan se laatu" on tullut alleviivattua taas tässäkin yhteydessä, sillä ystävissä - jos missä - sen merkitys korostuu. Kymmenen kaveria - saati että sata some-seuraajaa - ei ikipäivänä korvaa yhtä hyvää ystävää. Jo sana "seuraaja" aiheuttaa minussa epämiellyttäviä mielleyhtymiä. En minä kaipaa ketään seuraamaan, korkeintaan vierellä kulkemaan. Virtuaalikontakteista puuttuu kaikki se, mikä minulle ylipäätään ihmissuhteissa merkitsee - henkilökemiat, eleet, läsnäolo, läheisyys. Syvällisiä, elämää suurempia keskusteluja on aika paljon helpompaa saada aikaan savusaunan hämyssä iltaa istuen kuin WhatsApissa näyttöä naputellen.
Kyllähän siellä virtuaalimaailmassakin silti on mukana oltava.
Tulen olemaankin, tosin omilla ehdoillani, omaan tahtiin.
En velvollisuudesta enkä pakosta vääntämässä väkisin sielutonta sisältöä tai saalistamassa seuraajia tunteakseni itseni jotenkin tärkeämmäksi. Päinvastoin; mitä sankempi joukko alkaa seurailla tekemisiäni, sitä enemmän tunnen sen rajoittavan ilmaisuani. Sitä enemmän sitä alkaa miettiä, mitä nyt voin sanoa tai tehdä, mitä tuoda esille. En halua liikaa huomiota enkä hässäkkää ympärilleni, haluan vain tehdä omaa juttuani kaikessa rauhassa, sivussa maailman menosta ja suuremmilta katseilta. Siihen tämä maalaiselo onkin ollut omiaan; sitä on jotenkin juurtunut ja löytänyt syvemmän yhteyden itseensä ja ympäristöön. On voinut vetäytyä omaan kuplaan, mielikuvituksen syövereihin, missä todellisuus on toissijaista ja maailman voi itse rakentaa mieleisekseen.
Välillä kaikki on meinannut käydä niin raskaaksi, että olen ollut viittä vaille valmis lyömään hanskat tiskiin. Luova työ ei tapahdu tuosta vain sormia napsauttamalla, vaan se vaatii oikeaan mielentilaan virittäytymistä ja tarpeeksi aikaa. Tilauskuvaukset ovat työllistäneet minua niin paljon (mistä sinänsä en toki valita), että kaikki muu on jäänyt paitsioon. Kuvitustyöt, kuvatuotteet, omat muut projektit, kaikki ovat kärsineet ajan ja inspiraation puutteesta. Se sisäinen palo on hiipunut himmeäksi säästöliekiksi, mikä odottaa kipinää syttyäkseen taas roihuen palamaan. Valokuvaus ei alun alkaen ollut minulle edes se pääasiallinen juttu, siitä vain sattumusten kautta kasvoi sellainen. Silti minulla on monta muutakin luovan alan sivuhaaraa, kuten kuvittaminen ja kirjoittaminen, joissa minulla olisi paljon annettavaa, kun olosuhteet sen vain sallisivat.
Taiteellisuus on suuri voimavara mitä itsessäni vaalin, mutta välillä se on myös todella raskasta. Alan ymmärtää, miksi historian saatossa suuri osa taiteilijoista on päätynyt rappiolle, tarttunut pulloon ja jopa päättänyt päivänsä, sillä vaikka luovuus antaa, se myös ottaa. Myös valokuvaajan työssä se näyttelee suurta roolia, sillä tilanteita ikuistaessa täytyy olla jatkuvasti skarppina, löydettävä oikeat kuvakulmat & valoitukset ja ennakoitava tulevat hetket saadaksesi niistä kauniit kuvat. Helpommallakin pääsisi jos kuvaisi vain stabiileissa studio-olosuhteissa, mutta se taas tappaisi luovuuden ainakin minulta. Koko homman suola on se, että tilanteet, ympäristöt ja kaikki muut muuttuvat tekijät eivät koskaan ole samanlaisia. Olenkin toistaiseksi luopunut työtiloissani studiokuvauksista, sillä huomasin alkavani toistavani itseäni niiden parissa liikaa, eikä niiden kuvaaminen saanut minua enää syttymään riittävästi.
Siitä tuli peruspullaa, rutiinia.
Kuvatuotteita tehdessä on täytynyt repiä itsestään irti paljon. Välillä niin paljon, että on tehnyt kipeää. Olen purkanut koettuja asioita paperille aivan lapsesta saakka, ja teksteihin nivoutuu hyvin monenlaiset eletyt elämänvaiheet. Alkuun tuntui oudolta niitä laittaa kortteihin ja muihin kuvatuotteisiin, mutta olen saanut niistä niin paljon koskettavaa palautetta, että ilmeisesti ne ovat merkinneet jotain muillekin. Jälleenmyyjäni ovat kertoneet asiakkaiden itkevän korttihyllyjen äärellä tekstejä lukien, ja onpa muutama tullut minulle samaa sanomaan suoraan kasvotustenkin. Eräs sanoi törmänneensä kortteihini eri paikoissa ympäri Suomen ja ostavansa niitä itsellensä joka kerta, kun ne saavat hänessä esiin syvältä kouraisevia tunteita. Jotkut ovat jopa kertoneet hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan, joiden läpi korttini kuvat & tekstit ovat heitä auttaneet. Mitä muuta tällaisten asioiden edessä voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen?
Mitä kaiken tämän sekavan sepostuksen jälkeen oikeasti halusin sanoa?
Sen, että tulen jatkossa hölläämään työtahtia siinä määrin, että minulle jäisi aikaa myös muuhun luovaan työhön ja löytäisin sen sisäisen palon viedä omiakin projekteja eteenpäin, pois pöytälaatikoista pölyyntymästä. Otan siis edelleen toimeksiantoja vastaan, mutta vähemmän. Haluan, että pystyn panostamaan itsestäni tarpeeksi, ettei laatu ala kärsiä määrän kustannuksella. En halua suoltaa roppakaupalla sekundaa, vaan tehdä vähemmän, mutta enemmän. Täysillä tai ei ollenkaan. Haluan olla ylpeä kädenjäljestäni, mikä ei onnistu jos rutinoituu liikaa. Monta kertaa olen havahtunut tekeväni tätä työtä ihan vaan "lonkalta", tuntematta intoa ja paloa sen tekemiseen. Ja se on väärin. Siksi myös haluan tehdä sille jotain.
Koska annan itsestäni tälle työlle paljon, jatkossa harvoja, hyvin perusteltuja poikkeuksia lukuunottamatta pidätän ottamillani kuvilla ja tekemilläni töillä täyden julkaisuoikeuden. Eli kuvat siis voivat olla esillä portfolioissani, netti- ja some-sivuillani tai muissa vastaavissa yhteyksissä. Ymmärrän, jos tämä ei osalle sovi, ja uskon että he löytävät siinä tapauksessa omiin tarkoituksiinsa paremmin sopivan kuvaajan.
Eiköhän tästä vielä eteenpäin porskutella kohti kaikkea mitä tulevaisuus mukanaan tuo - mielenkiinnolla omaan tahtiini matkaa taitan.
Mukavia kesäpäiviä!
Anu