Isojen asioiden äärellä


Takana on taas yksi kesäpäivä, joka taittuu kohti iltaa. Paltaniemellä työtilojeni ikkunasta näkyy laitumella märehtivä lypsykarjakatras. Kuuntelen kellon raksutusta samalla kun istun työkoneen äärellä. Kursori vilkuttaa vaativasti tyhjyyttään huutavalla näytöllä. Mielessä pyörii niin paljon kaikenlaista, että on haastavaa keksiä mistä edes aloittaisi.

Yritän kuitenkin.

Kuten jo uutiskirjeen tilaajille lähettämässäni postissa vasta pohjustin, olen viime aikoina pitänyt hieman etäisyyttä esilläoloon. Alkuun se tuli pääasiassa olosuhteiden pakottamana, kun oli niin monta hektistä hommaa hoidettavana yhtäaikaa, ettei yksinkertaisesti muuhun ehtinyt. Kuin vahingossa myös some jäi siinä hötäkässä vähemmälle ja muutto maalaismaisemiin antoi muuta mielekästä mietittävää ja tekemistä. Vaikken ikinä mikään virtuaalimaailman suurkuluttaja ole ollutkaan, niin vähitellen se vähäkin siellä roikkuminen alkoi tuntua totaalisen turhalta ja tyhjältä, kun merkityksellisempää sisältöä löytyi oikeasta elämästä.

Pihatöiden parissa pakertaminen on terapiaa mielelle ja asettaa arkiset asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Herkän ihmisen mieli lepää luonnon helmassa. Juoksulenkeillä valoisissa kesäilloissa, Paltaselälle painuvaa ilta-aurinkoa ihaillessa, Oulujärven aalloissa kahlatessa. Hiekkaa varpaiden välissä ja multaa kynsien alla. Saunan lämmössä ja pihaoravien, -lintujen ja -siilien elämää seuraillen. Kaikki aistit avoinna.

Välillä huomaan nauttivani erakoitumisesta niin paljon että huolettaakin hieman; eihän läheisiään saisi unohtaa. Anteeksi, kyllähän te minut tunnette, tällainen olen. Tykkäänhän minä teistä.

Omissa oloissaan on vain niin mukava olla ja ihmetellä elämää.

Olen kyllä tsempannut sosiaalisen elämän saralla siltä osin,

että ainaisten sisältököyhien some-peukutusten ohella olen mieluummin tavannut ihmisiä kasvotusten.

On vietetty tupareita, käyty rokkifestareilla, paljuiltu, saunottu, grillailtu ja kyläilty, kuin joskus ennen vanhaan.

Vakiomottoihini iän kaiken lukeutunut "ei se määrä, vaan se laatu" on tullut alleviivattua taas tässäkin yhteydessä, sillä ystävissä - jos missä - sen merkitys korostuu. Kymmenen kaveria - saati että sata some-seuraajaa - ei ikipäivänä korvaa yhtä hyvää ystävää. Jo sana "seuraaja" aiheuttaa minussa epämiellyttäviä mielleyhtymiä. En minä kaipaa ketään seuraamaan, korkeintaan vierellä kulkemaan. Virtuaalikontakteista puuttuu kaikki se, mikä minulle ylipäätään ihmissuhteissa merkitsee - henkilökemiat, eleet, läsnäolo, läheisyys. Syvällisiä, elämää suurempia keskusteluja on aika paljon helpompaa saada aikaan savusaunan hämyssä iltaa istuen kuin WhatsApissa näyttöä naputellen.

Kyllähän siellä virtuaalimaailmassakin silti on mukana oltava.

Tulen olemaankin, tosin omilla ehdoillani, omaan tahtiin.

En velvollisuudesta enkä pakosta vääntämässä väkisin sielutonta sisältöä tai saalistamassa seuraajia tunteakseni itseni jotenkin tärkeämmäksi. Päinvastoin; mitä sankempi joukko alkaa seurailla tekemisiäni, sitä enemmän tunnen sen rajoittavan ilmaisuani. Sitä enemmän sitä alkaa miettiä, mitä nyt voin sanoa tai tehdä, mitä tuoda esille. En halua liikaa huomiota enkä hässäkkää ympärilleni, haluan vain tehdä omaa juttuani kaikessa rauhassa, sivussa maailman menosta ja suuremmilta katseilta. Siihen tämä maalaiselo onkin ollut omiaan; sitä on jotenkin juurtunut ja löytänyt syvemmän yhteyden itseensä ja ympäristöön. On voinut vetäytyä omaan kuplaan, mielikuvituksen syövereihin, missä todellisuus on toissijaista ja maailman voi itse rakentaa mieleisekseen.

Välillä kaikki on meinannut käydä niin raskaaksi, että olen ollut viittä vaille valmis lyömään hanskat tiskiin. Luova työ ei tapahdu tuosta vain sormia napsauttamalla, vaan se vaatii oikeaan mielentilaan virittäytymistä ja tarpeeksi aikaa. Tilauskuvaukset ovat työllistäneet minua niin paljon (mistä sinänsä en toki valita), että kaikki muu on jäänyt paitsioon. Kuvitustyöt, kuvatuotteet, omat muut projektit, kaikki ovat kärsineet ajan ja inspiraation puutteesta. Se sisäinen palo on hiipunut himmeäksi säästöliekiksi, mikä odottaa kipinää syttyäkseen taas roihuen palamaan. Valokuvaus ei alun alkaen ollut minulle edes se pääasiallinen juttu, siitä vain sattumusten kautta kasvoi sellainen. Silti minulla on monta muutakin luovan alan sivuhaaraa, kuten kuvittaminen ja kirjoittaminen, joissa minulla olisi paljon annettavaa, kun olosuhteet sen vain sallisivat.