Vanhan talon tarina


Rusala on sen nimi.

"Se" on käsin veistetyistä hirsistä kasattu kehikko, josta rakennettiin 1870-luvulla talo Paltaniemen maisemiin, Kajaanin kupeeseen. Eino Leinon synnynsijoille, Kainuun kulttuurin kehdoksikin kutsuttuun maalaiskylään. Äitini synnyinkoti.

Ilmakuvan on kuvannut Kaleva Kovalainen.

Rusala heti etualalla, sininen talo puiden suojassa.

Kauan se on siinä maailman menoa katsellut.

Tarkalleen 145 vuotta. Se on pitkä aika talolle.

Nykyrakentamista sivusta seuranneena herää väkisinkin mieleen kysymys, kauanko lienee niiden elinkaari? Aika näyttänee. Mutta tälle talolle tämäkin on toivon mukaan vasta alkua.

Se lohkottiin kauan sitten omaksi tilakseen viereisestä Immolan kantatilasta, joka aikoinaan oli seudun vauraimpia tiloja. Ja edelleen Kainuun vanhimpia rakennuksia - ellei vanhin - osa talosta on säilynyt 1600-luvulta saakka. Onpa ollut savupirttinäkin. Ajatella - savuisen saunan vielä käsitän, mutta että savupirtti - on ne ajat muuttuneet.

Matias (Mathias) Castrén, Kajaanin silloinen pormestari, asui 1700-luvulla Immolan talossa kuten myös poikansa Christer Castrén, joiden toimesta rakentui sittemmin jo purettu talo nykyisen Rusalan tilalle. Siinä oli kuulopuheiden mukaan pyöreä torni, jolle naiset ohikulkiessaan kirkoksi luullessaan niiasivat.

Immolakin on edelleen voimissaan.

Purku-uhan alla sekin 2000-luvun alussa oli, mutta pelastajaksi löytyi silloinen EU-hanke, joka auttoi kunnostamaan vanhaa rakennusperintöä. Ei sillä enää hädän päivää: uusittu katto ja lattia pitävät sen menossa mukana vielä pitkään.

Siinä katveessa myös tämä sininen Rusalan talo.

Nimensä se sai talon isännän Oskar Rusasen mukaan, jonka piikana ja myöhemmin vihittynä mummuni oli 1930-luvulla (kuva alla).

Tuo talo on nähnyt aikoja, jota en uskalla edes mielikuvitukseni voimin maalailla. Onpa siellä majoittunut sotaevakkoja, on kasvatettu liuta lapsia, sauhuteltu Saimaa-tupakkaa pirtti sakeana savusta, tehty maatilan töitä, eletty elämää, nykyiseen verrattuna varsin askeettista sellaista.

Talo on seissyt sijoillaan sotavuodet, pitänyt lämpöä sisällään talvien paukkupakkasilla, käynyt läpi monen eri sukupolven elämän eri vaiheet ja seissyt hiljaa niillä sijoillaan ympäröivän maailman muutoksista tietämättömänä.

Vuodelta 2012 kun vanhempani tekivät taloon ns. elintasosiiven

Ei ollut joskus kaukana, että se olisi pistetty puskutraktorilla purkuun ja nyt sen tilalla komeilisi jotain entistä ehompaa. Uutta, mutta sielutonta. Sillä jos jotain niin sitä tässä talossa on: oma tarina ja tunnelma, joka on muovautunut kaikkien siellä asuneiden ja kuluneiden vuosikymmenten myötävaikutuksella.

Miten paljon vähemmällä olisikaan syntynyt kokonaan uusi talo!

Harva olisi ryhtynyt tätä pelastamaan, jos olisi nähnyt sen lähtökohdan, missä jamassa talo oli vielä noin 12 vuotta sitten, kun se vanhemmilleni siirtyi.