Kymmenen koottua


Monet sanovat, että minuun ei aina meinaa saada kontaktia.

Sanovat myös, että taiteilijapersoonilla on tapana elellä omassa haavemaailmassa taivaanrantoja maalaillen ja todellisuutta paeten. Vastaankaan ei täysin käy väittäminen - olen aina ollut hitaasti lämpenevää sorttia ja viihdyn erinomaisesti yksin, jollain tasolla jopa eristäydyn maailman menosta omiin oloihini. Minulle riittävät ne muutamat lähimmät ihmiset, joiden käsiin luottaisin mitä vain. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne ihmiset jotka minusta yhtään pinnan alta raapaistua enempää tietävät. Jotta en jäisi aivan niin etäiseksi kanssani työskenteleville ihmisille ajattelin kaivella elämästäni tiskiin joitain poimintoja, joita harvempi tietää.

1. Kasvoin paperitehtaan kupeessa

Isäni oli (outoa puhua hänestä menneessä aikamuodossa, kun lähtö on vielä niin tuore) paperimies vuodesta 1975. Useiden vuosikymmenien aikana hän ehti tehdä tehtaalla monenlaista, mutta suurimman osan hän työskenteli paperikone 3:lla pituusleikkurin ajomiehenä.

Minulle tuli paperitehdas tutuksi, sillä pääsin isän mukana usein käymään tupakansavun täyttämissä kahvihuoneissa ja pällistelemään pienet silmät pyöreinä valtavia paperikoneita - mutta myös siksi, että asuimme aivan siinä vieressä, tien toisella puolen. Mansardikattoiset puutalot olivat kotini 90-luvun alkupuolelle saakka (asuin kahdessa eri talossa). Nykyään taloja on jäljellä 4 ja ne ovat punaisia. Muistan vielä ajan, kun ne olivat väriltään myrkynvihreitä, kuten allaolevissa kuvissa näkyy.

Ylläolevassa kuvassa taustalla oleva talo on jo punainen, mutta meidän talo on vielä vihreässä maalissa. Pian myös se maalattiin punaiseksi.

Minä ja siskoni kotitalomme pihamaalla. Taustalla paperitehdas.

 Alla näkymä makuuhuoneen ikkunasta.

Vasemmalla oleva rakennus on edelleen pystyssä.

Oikealla, tien yhtiön puoleisella laidalla häämöttää keltaisia puutaloja, jotka sittemmin on purettu. Sen alla olevassa kuvassa rakennus näkyy myös.

Käyn usein lenkillä kaupunginlammella muistellen näitä lapsuusaikoja.

Erityisesti lammen varrella oleva Tulevaisuus -patsas on minulle rakas ja muistan hämärästi monet ne kerrat ollessani pikkulapsi kun kävimme ruokkimassa sorsia patsaan luona. Osallistuessani muutama vuosi sitten Kajaanipiste365 -projektiin valitsin kyseisen paikan kuvauspaikakseni.

Kajaanipiste 365 – valoo, kuvaa, runoo, haloo! –projekti 2013-2016

Kuvat © Ia Samoil / Tekstit © Seija Mustaneva. 

2. Rakastan hevosia

Okei, tämä tuskin oli mikään uutinen. Kerron silti, koska hevosilla on niin suuri sija minun elämässä. Hevonen oli luultavimmin ensimmäisiä asioita, joita piirsin heti kun kynä kädessä suinkin pysyi. Lapsena olin aivan hullaantunut hevosiin ja ahmin kaiken saatavilla olevan tiedon näistä jaloista eläimistä. Isä osti meille oman hevosen vuonna 1998. Lämminveriruuna Ironman (kuva alla) opetti minulle elämästä valtavasti ja piti minut poissa kyliltä ja pahanteosta.