Monet sanovat, että minuun ei aina meinaa saada kontaktia.
Sanovat myös, että taiteilijapersoonilla on tapana elellä omassa haavemaailmassa taivaanrantoja maalaillen ja todellisuutta paeten. Vastaankaan ei täysin käy väittäminen - olen aina ollut hitaasti lämpenevää sorttia ja viihdyn erinomaisesti yksin, jollain tasolla jopa eristäydyn maailman menosta omiin oloihini. Minulle riittävät ne muutamat lähimmät ihmiset, joiden käsiin luottaisin mitä vain. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne ihmiset jotka minusta yhtään pinnan alta raapaistua enempää tietävät. Jotta en jäisi aivan niin etäiseksi kanssani työskenteleville ihmisille ajattelin kaivella elämästäni tiskiin joitain poimintoja, joita harvempi tietää.
1. Kasvoin paperitehtaan kupeessa
Isäni oli (outoa puhua hänestä menneessä aikamuodossa, kun lähtö on vielä niin tuore) paperimies vuodesta 1975. Useiden vuosikymmenien aikana hän ehti tehdä tehtaalla monenlaista, mutta suurimman osan hän työskenteli paperikone 3:lla pituusleikkurin ajomiehenä.
Minulle tuli paperitehdas tutuksi, sillä pääsin isän mukana usein käymään tupakansavun täyttämissä kahvihuoneissa ja pällistelemään pienet silmät pyöreinä valtavia paperikoneita - mutta myös siksi, että asuimme aivan siinä vieressä, tien toisella puolen. Mansardikattoiset puutalot olivat kotini 90-luvun alkupuolelle saakka (asuin kahdessa eri talossa). Nykyään taloja on jäljellä 4 ja ne ovat punaisia. Muistan vielä ajan, kun ne olivat väriltään myrkynvihreitä, kuten allaolevissa kuvissa näkyy.
Ylläolevassa kuvassa taustalla oleva talo on jo punainen, mutta meidän talo on vielä vihreässä maalissa. Pian myös se maalattiin punaiseksi.
Minä ja siskoni kotitalomme pihamaalla. Taustalla paperitehdas.
Alla näkymä makuuhuoneen ikkunasta.
Vasemmalla oleva rakennus on edelleen pystyssä.
Oikealla, tien yhtiön puoleisella laidalla häämöttää keltaisia puutaloja, jotka sittemmin on purettu. Sen alla olevassa kuvassa rakennus näkyy myös.
Käyn usein lenkillä kaupunginlammella muistellen näitä lapsuusaikoja.
Erityisesti lammen varrella oleva Tulevaisuus -patsas on minulle rakas ja muistan hämärästi monet ne kerrat ollessani pikkulapsi kun kävimme ruokkimassa sorsia patsaan luona. Osallistuessani muutama vuosi sitten Kajaanipiste365 -projektiin valitsin kyseisen paikan kuvauspaikakseni.
Kajaanipiste 365 – valoo, kuvaa, runoo, haloo! –projekti 2013-2016
Kuvat © Ia Samoil / Tekstit © Seija Mustaneva.
2. Rakastan hevosia
Okei, tämä tuskin oli mikään uutinen. Kerron silti, koska hevosilla on niin suuri sija minun elämässä. Hevonen oli luultavimmin ensimmäisiä asioita, joita piirsin heti kun kynä kädessä suinkin pysyi. Lapsena olin aivan hullaantunut hevosiin ja ahmin kaiken saatavilla olevan tiedon näistä jaloista eläimistä. Isä osti meille oman hevosen vuonna 1998. Lämminveriruuna Ironman (kuva alla) opetti minulle elämästä valtavasti ja piti minut poissa kyliltä ja pahanteosta.
Sittemmin aikuisiällä olen käynyt ratsastamassa satunnaisesti, vaikka paljon enempään olisi haluja. Aikaa vaan ei. Onneksi saan edelleen kuitenkin häärätä hevosten ympärillä työnikin puolesta, kun kuvailen paljon ravikilpailuja sekä hevosia muutenkin.
Yllä Kongas-Ykän ratsailla
ja alakuvassa ratsuna irlannincob Puromaan Esmeralda.
Toki sydäntä lähellä ovat myös muut eläimet, kasvoinhan niiden keskellä. Meillä oli aina lemmikkejä ja muita eläimiä kotona, esimerkiksi hevosen lisäksi kissoja, koiria (mm. saluki, suomenpystykorva, karjalankarhukoira), lampaita, marsuja, hamstereita, gerbiilejä, kukko, kaneja jne.
Lemmikkejä lapsuudenkodissani; mustavalkoinen kissa sekä saluki-koira
3. Harrastan autoja
Olen aina ollut myös koneellisiin hevosvoimiin kallellaan. Olin lapsena aina "iskän tyttö" ja tungin nenääni autojen konepeltien alle katsoen isäni rassaamista niiden parissa. Opettelin ajamaan autoa yläasteikäisenä isän vanhalla Ford Taunuksella meidän pelloilla. Lisähaastetta touhuun toi se, että siitä puuttui pitkään jarruletku, jonka isä oli ottanut varaosaksi toiseen Taunukseen.
Mihinpä sitä jarruja ennenkään on tarvittu?
Nykyään rassailen autoani aina kun aikaa on (usein kyllä ei ole) ja olen monena vuonna käynyt ajamassa jääradalla rallia BMW-kerhomme jääratapäivänä (kuva alla). Suomen BMW-kerhon hallitukseen kuuluin muutaman vuoden ajan, kunnes yrittäjyyden myötä aika ei riittänyt enää panostaa siihen tarpeeksi.
4. Elän musiikista
En ole itse ollenkaan musikaalinen, en esimerkiksi tajua nuoteista yhtään mitään enkä osaa soittaa soittimia. Mielestäni kitaraa soittavat ovat yksi tämän luomakunnan suurimpia hämmästyksen aiheita enkä jaksa olla ihmettelemättä, kuinka joku voi osata käsitellä niitä.
Laulan kuitenkin paljon. En ehkä osaa, mutta laulan silti. Kotona, suihkussa, autossa, lenkillä. Jopa julkisilla paikoilla, kun uppoudun musiikkia kuullessani niin syvälle omiin sfääreihin että tilannetaju hämärtyy.
Ensimmäinen fanittamani bändi oli 'N Sync. Backstreet Boys ei iskenyt ikinä (voi sitä vastakkainasettelun määrää poikabändien välillä siihen aikaan). Olin muutamia vuosia kirjeenvaihdossa 'N Syncin jäsenen Chris Kirkpatrickin kanssa (joka bongasi minut jostain netin fanipalstalta kun olin merkinnyt kotimaakseni "Suomi" ja häntä kiinnosti tämä pohjoinen maa niin kovin että kirjoitti minulle kysyäkseen lisää).
Hän halusi kuulla suomalaista musiikkia ja lähetin hänelle muutaman cd-levyn: The Rasmuksen, Daruden ja Fintelligensin. Kirjoitin hänelle lukuisten sähköpostien lisäksi myös monta paperikirjettä ja sain takaisinkin useita. En tiedä ovatkohan ne enää tallessa missään.
Puhuimme kerran jopa puhelimessa ja sain kutsun Jenkkeihin. En koskaan mennyt (vanhemmat olisivatkin varmasti päästäneet 15-vuotiaan tytön omin nokkineen rapakon taakse...tai sitten ei). Hänen kauttaan sain myös viestiä bändikaverilta Justin Timberlakelta. Hän oli tuolloin yhdessä Britney Spearsin kanssa ja sanoi, että Britney on esiintymässä nyt Sveitsissä "eli ihan siinä teidän lähellä" (Amerikasta käsin katsottuna Eurooppa on ilmeisesti yksi ja sama maa).
Harrastan myös vanhojen vinyyli- eli LP-levyjen kuuntelua & keräilyä. Saatan laittaa suurenkin summan rahaa johonkin arvokkaaseen, vanhaan keräilylevyyn. Näitä kuunnellessa tulee aivan erilainen fiilis kuin jos toistaisi saman biisin jonkin suoratoistopalvelun kautta.
Kuuntelen sujuvasti melkein kaikenlaista musiikkia paitsi radioiden puhkikulutettua tusinapoppia sekä kaikkein raskainta heviä jossa ei muuta tehdä kuin hakataan rumpuja ja öristään keuhkojen pohjasta asti kuin lopun edellä. Eläydyn hyvin vahvasti musiikkiin ja erityisherkkänä (kts. kohta 9) elän sen kautta erilaisia tunneskaaloja.
Eniten rakastan hard rockia, varsinkin kasariajoilta, kuten Scorpionsia, KISSiä ja muita vastaavia. Yksi isoista suosikkibändeistäni on myös Rammstein. Kevyempikin musiikki menee, kuten esimerkiksi Kake Randelin, jonka ikivihreät ja iloiset iskelmät iskivät minuun joskus nuorena tyttönä maaseutuyrittäjäksi opiskellessa. Ei vuotta ilman Kaken keikalla käyntiä! Joka juhannuksen Kaken keikasta Naapurinvaaralla on tullut jo pieni perinne. Alakuvassa oikealla ylhäällä ensimmäinen tallessa oleva yhteiskuva vuodelta 2005.
5. Olen suorittanut 3 eri tutkintoa...
...mutten yhtään tälle alalle, jota nyt teen.
2004 valmistuin maaseutuyrittäjäksi.
2012 minusta tuli turvallisuusvalvoja.
Vartijan hommista tykkäsin, mutta minun kokoiselle ei oikein meinannut löytyä sopivia työasuja. Kaikki liian isoja!
2015 sain merkonomin paperit.
Media-alaa kävin vuonna 2004 pari viikkoa, kun Seppälän opinto-ohjaaja puoliväkisin patisti ("Kun sinä osaat piirtää niin hyvin"). Hain ja pääsin sisään ja en tuntenut ihan sitä hommaa omakseni, vaikka se tätä valokuvausta osaltaan sivuaakin.
Olen myös käynyt 2 yrittäjyysvalmennusta ja suorittanut osan yrittäjän ammattitutkinnosta.
Kuvassa minä ja Ollis Leppänen vuoden 2008 yrittäjyysvalmennuksen päättötilaisuudessa
En halua koskaan kangistua kaavoihin ja jämähtää tekemään mitään, mitä kohtaan ei tunne intohimoa. Minulla on palava halu oppia koko ajan uutta. Eläköityminen yhdestä ammatista tehden ensin vuosikymmenet jotain kahdeksasta-neljään työtä kellokortin kanssa ei kuulosta ollenkaan minun jutultani. Elän hetkessä enkä huoli huomisesta. Saan usein erilaisia päähänpistoja ja toteutan niitä jos siltä tuntuu. Tartun tilaisuuksiin jotka vaisto sanoo oikeiksi. Luotan siihen, että kaikki järjestyy aina jotenkin, ja elämä kantaa kyllä.
6. Minusta tuskin saisi salonkikelpoista
monestakaan syystä.
En esimerkiksi syö sekä veitsellä että haarukalla (veistä käytän syödessä vain jos sitä oikeasti tarvitsee vaikkapa pihvin leikkaamiseen, muuten se on turha). Ruokapöydässä luen mieluiten lehtiä ja pidän kyynärpäät pöydällä. En ymmärrä, mikseivät Würthin työhousut ole ravintolaillalliselle sopiva asuvalinta, nehän ovat niin kätevät ja mukavat, on reisitaskut tavaroille ja kaikkea.
Mitä muutama maalitahra muka ketään haittaa, häh?
Valmis asu vaikka Linnan juhliin! Ai eikö...miksei?
Minulla ei muutenkaan ole aina tilannetajua. En osaa teeskennellä huonostikaan ja en koskaan osaisi käyttäytyä jonkin etiketin mukaan.
En myöskään ole ollenkaan small talk -tyyppiä. Puhun vain jos on oikeasti asiaa. Tässä työssäni olen koettanut vähän petrata, koska edes jonkinlaiset sosiaaliset taidot ovat suuresti eduksi ihmisten kanssa toimiessa.
Tarkkailen tilanteita mieluummin sivummalta kuin olen itse äänessä. Monet pitävät minua varmasti tylynä tämän takia, mutta se ei ole totta. En vain välitä aina olla itse niin esillä. Juuri tuon tilannetajun kehnouden vuosi olen elämässäni möläytellyt paljon kaikkea tilanteisiin sopimatonta, omasta mielestäni hauskaa, täysin tahattomasti. Siksi koen usein helpommaksi olla hiljaa, etten tule epähuomiossa loukanneeksi ketään. Lähtökohtaisesti en ole koskaan ilkeä ketään kohtaan. Suhtaudun ihmisiin sen perusteella, miten he suhtautuvat minuun.
7. Inhoan shoppailua
Nuorena ehkä nautinkin siitä, nykyään en. Kauppojen kiertely on minulle usein pakkopullaa. Vaatekauppojen valikoima on muutenkin nykyään aivan karsea. Jos osaisin, ompelisin vaatteeni itse. Sovituskopit ovat suoranainen nykyajan vastine entisaikojen kidutuskammioille.
Minkähän näistä ihanasti mummolan verhot mieleen tuovista koltuista tänään ostaisin? Vaikea valinta!
En muutenkaan seuraa enkä ymmärrä muotivirtauksia enkä muotimaailmaan liittyvää kertakäyttökulttuuria.
Ostan mieluummin harvemmin, kalliimpaa ja laadukkaampaa. Vähemmän on tässäkin enemmän. Sama pätee melkein kaikkeen (paitsi suklaaseen).
8. Olin lapsena hyvin poikamainen
"Miten se tämä teidän poika jakselee?",
kysyi Siwan kassa äidiltäni ollessani ala-asteikäinen.
Olin päättänyt leikata hiukseni poikamaisen lyhyiksi ja pukeuduin muutenkin kaikkeen muuhun kuin pinkkeihin prinsessamekkoihin. Minulla oli NHL-reppu ja -takki ja -lippis (suosikkijoukkueitani olivat Florida Panthers, San Jose Sharks ja Pittsburgh Penguins). Pelasin paljon jalkapalloa ja muita "poikien leikkejä", tytöillä oli aina ihan tylsät touhut ja ne vaan juorusi ja jutteli jotain mikä ei minua kiinnostanut vähääkään. Isä oli hieman skeptinen meillä kylässä vierailevia poikia kohtaan, minusta siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Leluina minulla oli leikkihevosia, joille nikkaroin itse isän verstaassa puupalikoista tallin. Inhosin nukkeja, ja minusta ne olivat (ja ovat edelleen) todella karmivia. Ainoastaan yhden sain joskus lahjaksi ja siltäkin revin pään irti ja viskasin peltoon.
Iskän tyttönä miesten maailma kiehtoi jo varhain ja sama on nähtävillä vielä nykyäänkin, sillä olen aina tullut paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Karkeasti yleistäen miehet ovat usein suoraviivaisempia ja selkeämpiä kuin naiset, joiden mielenliikkeitä edes minä naisena en aina osaa lukea. En meinaa ymmärtää aina edes omia oikkujani, saati sitten kanssasisarten, kaikella kunnioituksella.
Vaikka työhousut jalassa konepellin alla könyten viihdynkin, en silti ajatellut sukupuolta muuttaa, eli on minussa se naisellinenkin puoli olemassa. Joskus kun oikein tekee mieli repäistä, kaivelen ne nahkasaappaat ja korkkarit kaapista esiin ja saatan laittautua peilin edessä pitkäänkin. Yleensä kyllä viihdyn kotona verkkareissa ja suurempia meikkaamatta luonnonlapsen lailla, hyvä jos tukkaa muistan kammata. Se etu kotona työskentelemisestä on, ettei ainakaan muiden takia tarvitse tälläytyä 😂
9. Erityisherkkyys on suuri osa minua
Suuri lukusuositus tälle kirjalle!
Tämän tietävät varmasti monet, jotka lukivat vanhaa blogiani (jonka sittemmin vahingossa harmi kyllä poistin). Siellä oli paljon pohdintaani aiheesta. Erityisherkkyys-"diagnoosi" lävähti vasten minua noin 5-6 vuotta sitten, kun elin tähänastisen elämäni pahinta aikaa ja kävin läpi valtavaa sisäistä itsetutkistkelua. Yksin sekä terapeutin tuella. Noihin aikoihin koko erityisherkkä -termi alkoi tulla Suomessa tutuksi ja se vastasi kaikkiin kysymyksiin, joita olin kantanut mukanani vuosikaudet. Enää en ihmettele, mikä minussa on vikana kun reagoin ärsykkeisiin paljon monia kanssaeläjiä voimakkaammin, miksen koskaan ole juonut kahvia, polttanut tupakkaa enkä ole kovin paljoa alkoholiakaan käyttänyt, näin muutaman mainitakseni.
Allaoleva otos noin kymmenen vuoden takaa ajastani töissä yökerhon narikassa oli ehkä erityisherkän pahimpia painajaisia, mutta siitäkin selvisin. Kaikkeen sitä tarvittaessa pystyykin venymään, mutta eihän se yötyö yhdistettynä kovien äänien, ihmispaljouden ja lukuisten muiden aistiärsykkeiden sekamelskaan oikein parasta mahdollista ollut ja joka vuoron jälkeen palautuminen kesti pitkään.
Tämä erityisherkkyys on niin laaja ja minua syvästi koskettava aihepiiri, että minulla on tästä työn alla aivan erillinen kirjoitus, jonka julkaisen sitten kun tunnen saaneeni siihen kasaan tarpeeksi.
10. Luonto on minun terapeuttini
Vaikka synnyin ja kasvoin varhaislapsuuden tehtaan savujen katveessa, peruskouluvuodet asuin Paltamon "perukassa" eli korvessa. Maaseudun rauhassa opin arvostamaan luontoa ja eräänkin kerran on metsä saanut kuunnella murheitani. Se toimi lapsena leikkipaikkana ja sittemmin pakopaikkana ja kuntoilupaikkana. Luonnosta olen aina saanut valtavasti voimaa.
Olen toki joutunut elämän edetessä toteamaan, että joskus myös vastakaiku on tarpeen ja terapeutin tuolilla on tovi jos toinenkin tullut istuttua, mutta luonnon merkitystä huolieni kuuntelijana se ei vähennä. Siinä missä monilla muilla on omat konstinsa pään nollaukseen, minulla toimii aina lenkkikamppeiden päälle pukeminen ja metsäpolkujen tallaaminen.
Mitä kovempi fyysinen rääkki, sitä parempi!
Siinähän tulikin jo melkoinen kooste. Tällaisten kirjoittaminen mustaksi valkoiselle on hyvää ajatustyötä itsellenikin.
Tällaisia mietteitä tänä tammikuisena tiistai-iltapäivänä,
terveisin
Anu