Mietin tuossa viime vuoden loppumetreillä jotain kivaa joululahjaa miehelle.
Koska arvostan itse eniten ajatuksella tehtyjä asioita sen sijaan, että kävisin kiireessä hakemassa kaupasta jotain valmista, aloin hyvissä ajoin työstää leikekirjaa yhteisistä muistoista. Kokosin viikkokausia koneella omaan kansioon kuvia, joita vuosien varrella oli kertynyt yhdessä tehdyistä retkistä sekä aivan arkisistakin tilanteista (minulla kun - yllätys yllätys - miltei aina on kamera menossa mukana).
Kirjoitin ylös merkityksellisiä laulunsanoja ja rakkaudesta raapustamiani runoja. Teetin kuvista perinteiset paperikuvat ja liimasin ne kirjaan käsinkirjoitettujen kuvatekstien kera. Sinne tänne ripottelin säästämiäni pääsylippuja tapahtumista, joissa olemme käyneet - siellä oli Kouta-höyrylaivan risteilylippua, driftingin SM-kisojen pääsylippua, Pariisin Eiffel-tornin pääsylippua, Ranskan reissun boarding passia sun muuta lipuketta, joita minulla on tapana keräillä muistojen laatikkoon.
Tuollainen leikkaa-liimaa-askartele-kirja on mielestäni paljon kivempi, kuin vaikkapa digikuvista netissä tehty kuvakirja, koska tuosta saa noilla liimattavilla lisäosilla personalisoitua sitä selvästi enemmän. Mutta oli muistot sitten koottu millaiseen muotoon tahansa, tärkeintä on vaalia niitä.
Muistot ovat kallein aarre, mitä meillä on. Vaikka elämäntilanteet vaihtuvat, aika kulkee ja maailma muuttuu, muistot pysyy. Ilman mitään konkreettista, joka meitä niistä muistuttaa, ne saattavat hämärtyä ja hukkua vuosien virtaan. Juuri tätä rakastan valokuvauksessa - saan taltioida hetkiä ja tehdä niistä muistoja. Omiani sekä työkseni tätä nykyä myös toisten.
Nykypäivänä meillä on kaikki mahdollisuudet ikuistaa meille tapahtuvat asiat. Aiemmilla sukupolvilla ei ole ollut käytettävissä samaa teknologiaa, kuin mitä meillä on. Jokaisella on jokin laite, jolla saa otettua kuvia. Ympärillämme on enemmän kuvia kuin koskaan ennen, mutta sellaisia, jotka olisivat niitä kaikkein tärkeimpiä, otetaan kaikkein vähiten. Jollakulla voi olla puhelimessa kymmenittäin selfie-kuvia yökerhon vessan peilin kautta räpsittynä, muttei yhtään ainoaa kuvaa, missä poseerataan yhdessä ikääntyneen isoäidin kanssa.
Se hetki, mitä ehkä nyt pidät merkityksettömänä, voi vuosien päästä olla kultaakin kalliimpi. Koskaan ei voi tietää, mitä tai kenet menettää, minne elämä meitä vie, milloin on liian myöhäistä ottaa se yhteinen kuva. Uppouduin tässä vasta selaamaan vanhojen paperikuvien arkistoa, jonka olen jemmannut lipaston uumeniin. Siellä on sekä minun että mieheni kokoelma kuvia lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Vaikka silloin oli paljon vähemmän mahdollisuuksia kuvata - tai ehkä juuri siksi - kuvien ottamiseen panostettiin selvästi enemmän. Laatu korvaa tässäkin määrän.
Eikä kuvat ole suinkaan ainoa muistojen muoto.
Löysin myös vinon pinon vanhoja, käsinkirjoitettuja kirjeitä ja kortteja. Niitä selatessa tulvi mieleen monet hetket aikojen takaa. Mietin, että miksi ihmeessä tämäkin perinne on jäänyt vähemmälle - tänä some-aikana kun perinteinen face-to-face-yhteydenpito ja kyläily on kärsinyt ja tärkeiden ihmisten muistaminen olisi tärkeämpää kuin koskaan.
Vaikka nykyaika syrjäyttää monet aikansa eläneet perinteet, ei puhelimen näytölle naputeltu viesti tule koskaan tunnearvoltaan korvaamaan käsin kirjoitettua viestiä. Käsi ylös, jos postilaatikkoon kolahtanut postikortti sykähdyttää enemmän kuin tekstiviesti?
Siksi haluankin haastaa jokaisen miettimään jonkun, johon ei ole tullut toviin pidettyä yhteyttä. Isovanhempi, kummitäti/-setä, lapsuuden ystävä, entinen opettaja, joku muu tärkeä henkilö - selvitä hänen osoitteensa jos et sitä jo tiedä, ja kirjoita ajatuksella vanha kunnon postikortti - tai jopa oikein kunnon kirje. Muistathan, sellainen kauniisti koristeltu ja tuoksuva kirjepaperi kuorineen, mitä ainakin minun lapsuudessa kirjoiteltiin ja läheteltiin. Miten mukava niitä olikaan saada! Ja miten paljon enemmän persoonaa on mukana kirjeessä, jossa näkyy kynän jälki ja kirjoittajan käsiala, sen sijaan että sama teksti olisi naputeltu tietokoneella tai puhelimella.
Ja vaikka läheisten muistaminen onkin suotavaa myös muina vuoden päivinä, niin etenkin nyt olisi hyvä hetki ilahduttaa jotakuta sinulle tärkeää, kun ystävänpäivä kolkuttelee aivan kulman takana.
Palatakseni vielä alkuun - vaikka miehenikin sai jouluna myös ihan rahalla kaupasta ostettuja lahjoja, kaikista liikuttavin oli kuulemma juuri se leikekirja. Ja vaikka minäkin sain monenlaista lahjaa, paljon enemmän minua ilahduttaa käsin paperille aamun töihinlähtökiireessä suoraan sydämestä raapustettu rakkaudentunnustus.
Eikä yhtään hullumpi idea ollut myös tehtailla tällainen "joulukalenteri", johon kirjoitin 24 lyhyttä tarinaa siitä, miksi niin paljon rakastan. Sanomattakin lienee selvää, että suoraan sydämestä tulevat sanat vieläpä käsin ylös kirjoitettuna saavat kenen tahansa sydämen sykähtämään.
Ei muuta kuin tänään tekemään huomisen muistoja!