Keikkakesän koostetta

En yleensä harrasta oman mukavuusalueeni ulkopuolella oleilua ihan tarkoituksellisesti, sillä masokismi ei kuulu suosikkipuuhiini. Miksi kiusata itseään turhaan, ellei ole pakko? Tänä kesänä olen kuitenkin ylittänyt tuon aluerajan moneen otteeseen, koska oli tarpeeksi motivoivat syyt. Kuuntelen musiikkia sujuvasti genrestä toiseen enkä ole sillä tavalla rajoittunut, mutta yksi suuntaus on ylitse muiden: rock. En tiedä parempaa kuin kultaisen kasariajan hard rock, ja soittimissani säännöllisimmin soi sen ajan suurimmat nimet kuten Scorpions, KISS, AC/DC, Def Leppard, Guns 'n Roses ja niin edespäin. Kuuntelen musiikkia kuitenkin mieluiten omassa rauhassani; autossa, kotona, lenkkeillessä. Festarit ja konsertit ovat olleet minulle aina todellisia kauhuskenaarioita: valtavia ihmismassoja, liian kovia ääniä, humalaisia häiriköitä, bajamajoja (inhoan niitä), ylikalliita ja mauttomia makkaraperunoita joille on puolentoista tunnin jono, tupakansavua ja lukuisia muita aistiärsykkeitä, joiden armoilla on vain oltava. Viime syksyn häissä tuli kuitenkin luvattua, että tulevana kesänä keikkaillaan, ja niinpä minunkin oli viimein aika antaa myöten ja ottaa askel comfort zonen tuolle puolen (ja varata edes muutama vapaa sauma muuten niin kiireisen kesän keskelle).

 

 

 

 

Tuli nimittäin bongattua, että KISS vetää parhaillaan viimeistä End of the road -kiertuettaan, joka ulottuu myös Suomeen saakka. Sehän on nähtävä!

Meillä soi häissä monta bändin biisiä repeatilla, LP:t koristaa kamarin seiniä ja olisin kaiverruttanut yhden bändin biisin nimenkin sormukseeni miehen nimen viereen, muttei mahtunut (kyseessä on You make me rock hard, joka sitten oli meillä hääauton takalasitekstinä). 

 

 

 

 

Liput saatiin ja keikka käytiin katsomassa, ja olihan se HUIKEA!

Visuaalista ilotulitusta alusta loppuun, hienoja efektejä, valtaisaa hurmosta, konfettisadetta, isoja KISS-ilmapalloja leijailemassa yleisön yllä... he olivat todella panostaneet viimeiseen kiertueeseensa niin, että se jäisi ihmisten mieliin, ja kun keikka lopulta päättyi rakettien räiskeeseen pimenevään yöhön, itselle jäi jotenkin niin euforinen olo että sitä on vaikea edes kuvailla.

 

 

 

Samassa tapahtumassa ennen KISS:iä esiintyi myös brittirokkibändi Def Leppard, joiden monet biisit ja etenkin kulttikappale Pour some sugar on me soi säännöllisesti omissa laitteissakin.

 

 

 

Eikä kulunut kuin kuukausi, kun koitti seuraava keikka. Häälahjaksi saatiin lahjaliput Metallican keikalle. Ei se ihan ykkössuosikkibändini, mutta ihan jees ja olisihan se mukava livenä nähdä. Niin vain sitten koetti se päivä kun olin siellä minäkin, 55 000 ihmisen massatapahtumassa Hämeenlinnassa heinäkuussa. Hieman pukkasi paniikkia välillä, sillä tuolla aidatulla pellolla eskaloitui juurikin ne kaikki alussa luettelemani festaritapahtuman kauhuskenaariot. Mutta selvisin! Vaikkakin otin ritolat juuri ennen encorea ja kuuntelin Nothing Else Mattersin pellolle perustetun parkkialueen laitamilta, omissa oloissani Hummerin penkillä istuskellen ja puiden takaa taivaalle paukkuvaa ilotulitusta katsellen ja korkealle kivunnutta sykettäni tasoitellen. 

 

 

 

Mutta ei tässä vielä suinkaan ollut kaikki, sillä suurin oli vielä edessä.

 

Saksa on maa, jossa tehdään hyvien autojen lisäksi hyvää musiikkia, ja omalla TOP 3-listalla kaksi kolmesta on Saksasta (se yksi eli KISS on jenkeistä). Toinen näistä saksalaisista on metallijyrä Rammstein. Se, jonka vuosituhannen alussa julkaistu Mutter-levy iskostui lähtemättömästi minuun ja jonka jokaikisen levyn olen tahkonnut läpi lukemattomia kertoja. Kehystänyt julisteita seinille ja piirtänyt bändistä kuvia. Luukuttanut musiikkia ja esitellyt musiikkivideoita kaikille kylään tulleille kavereilleni kyllästymiseen saakka (heidän, ei minun). Kaksi kertaa olen melkein päässyt näkemään bändin livenä, kun mäihällä sain vuonna 2009 liput Helsingin keikalle, mutta jotka jouduin pakottavan viime tipan esteen tullessa myymään. 2010 olin jo Provinssirockissa, mutta jouduin lähtemään kotiin ennen päätöspäivää tullessani kipeäksi ja bändi jäi taas näkemättä. Mutta vihdoin viimein koitti viikonloppu, että sain nähdä nuo monesta ruudulta katsotusta konserttitaltioinnista tutut pyrot ja pommit omin silmin, kun yhteensä yli 60 000 (32 000 kahtena eri päivänä) muutakin huusi hurmoksessa Ratinan stadionilla viime viikonloppuna. Lisäksi vielä valtava joukko liputta jääneitä, jotka olivat leiriytyneet kaikille mahdollisille stadionia ympäröiville katsomapaikoille.

 

 

 

 

Siinä ihmismassan seassa jonottaessani, äänekkäiden ihmisten ympäröimänä, tupakansavussa kärvistellessäni ja jo kaksi keikkarupeamaa samalle kesälle kokeneena kuulin kyllä sisäisen äänen kysyvän itseltäni, että oliko ihan pakko, olisihan tämän nähnyt Youtubestakin jälkikäteen. Olisi ehkä, mutta kun sen kaiken oli itse paikan päällä kokenut, ei sitä voinut verrata miltään osin kotikatsomoon. Se oli täysin sanoinkuvailematonta. Kaikki ne tulenlieskojen loimut, paineaallot, äänentoisto, ihmisten hurmos ja valtaisa energia. Vaikea kuvitella, että tällaiselle spektaakkelille voisi kukaan tai mikään vetää vertoja (kyseessä onkin tämän hetken maailman massiivisin konserttituotanto). KISS ylsi mielestäni aikalailla samalle tasolle, mutta molemmat olivat niin eri tyylisiä keikkoja, ettei niitä voi verrata keskenään. KISS kommunikoi yleisön kanssa, piti pitkiä puheosuuksia ja piti yllä hyvää ja riehakasta fiilistä, kun taas Rammsteinilta ei välispiikkejä kuultu vaan he antoivat valtavan lavashow'n puhua puolestaan. Kaksi suomenkielistä kommenttia kuulin Rammsteinin keulakuva Till Lindemannin lausuvan; viimeisessä Ich Will -kappaleessa "kädet ilmaan" ja lopuksi "kiitos paljon". Juuri sen suurempiin jutusteluihin he eivät yltyneet, eikä ollut tarvettakaan.

 

 

Rammstein, piirtämäni teos vuodelta 2008 

 

 

Moni pitää Rammsteinia lähinnä ryhmänä, jonka tehtävä on tukehduttaa kansalaisia aamukahviinsa järkyttäen mitä hurjimpia teemoja sisältävillä kappaleillaan. Totta toki on, etteivät laulujen aiheet ole niitä kaikista kevyimpiä; muutaman mainitakseni biiseissä on kerrottu esimerkiksi insestistä, pedofiliasta, kannibalismista, itsemurhista, seksiturismista, elävältä hautaamisesta ja monesta muusta josta maailma ei liikoja halua tietää. Ei siis mitään kovin kevyitä kahvipöytäkeskustelun aloitusaiheita. Rammsteinin tuotanto on käynyt läpi laajan skaalan elämän nurjimpia puolia ja tuonut esille hiljaiseksi hyssyteltyjä aihealueita, joskus varsin ronskiin tyyliin - ei tosin tarkoituksenaan ihannoida niitä, vaan tuoda epäkohtia esille ja kertoa, miten sairas tämä maailma on. He tuovat esille tarinoita, sairaitakin, mutta eivät hae niille hyväksyntää. Tieto usein lisää tuskaa, mutta joskus asioiden läpikäyminen vaikka sitten taiteen keinoin voi auttaa käsittelemään niitä. Rammsteinin laaja tuotanto on täynnä kantaaottavia, poliittisesti tai yhteiskunnallisesti säväyttäviä sävellyksiä, ja minusta on vain hyvä että joku tuo niitäkin esille eikä laula vain niistä kaikkein kliseisimmistä biisien aiheista. 

 

 

Lokakuun häissä yhdessä nimmaroidun Scorpions-kuvan kanssa

Alkuperäinen kuva: Sinikka Moilanen/SINIKKAFOTO (oma edit/rajaus)

 

 

Ja se kolmas bändi omalla listalla, se toinen saksalainen?

No se on tietenkin Scorpions, ja minulta livenä vielä näkemättä ja joka on niitä harvoja esiintyjiä - jos ainoa - joiden vuosi edes voisin kuvitella ahtautuvani kymmenientuhansien kanssaihmisten keskelle.

 

Että ehkä nämä keikat ei vielä olleet tässä!

 

 

Anu

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Tervetuloa lukemaan blogia!

Kuvat ovat ottamiani ellei toisin mainita - ethän kopioi niitä luvatta.

Kiitos!

Viimeisimmät
Please reload

Arkisto
Please reload

Anu Kovalainen Photography & Art

Y 2207727-9

Pappilanniementie 141

87850 Paltaniemi

KAJAANI | FINLAND

© Anu Kovalainen

Kuvien luvaton käyttö kielletty.