Vanhan talon tarina

Rusala on sen nimi.

 

 

"Se" on käsin veistetyistä hirsistä kasattu kehikko, josta rakennettiin 1870-luvulla talo Paltaniemen maisemiin, Kajaanin kupeeseen. Eino Leinon synnynsijoille, Kainuun kulttuurin kehdoksikin kutsuttuun maalaiskylään. Äitini synnyinkoti.

 

 Ilmakuvan on kuvannut Kaleva Kovalainen.

Rusala heti etualalla, sininen talo puiden suojassa.

 

 

Kauan se on siinä maailman menoa katsellut.

Tarkalleen 145 vuotta. Se on pitkä aika talolle.

 

Nykyrakentamista sivusta seuranneena herää väkisinkin mieleen kysymys, kauanko lienee niiden elinkaari? Aika näyttänee. Mutta tälle talolle tämäkin on toivon mukaan vasta alkua.

 

Se lohkottiin kauan sitten omaksi tilakseen viereisestä Immolan kantatilasta, joka aikoinaan oli seudun vauraimpia tiloja. Ja edelleen Kainuun vanhimpia rakennuksia - ellei vanhin - osa talosta on säilynyt 1600-luvulta saakka. Onpa ollut savupirttinäkin. Ajatella - savuisen saunan vielä käsitän, mutta että savupirtti - on ne ajat muuttuneet.

 

Matias (Mathias) Castrén, Kajaanin silloinen pormestari, asui 1700-luvulla Immolan talossa kuten myös poikansa Christer Castrén, joiden toimesta rakentui sittemmin jo purettu talo nykyisen Rusalan tilalle. Siinä oli kuulopuheiden mukaan pyöreä torni, jolle naiset ohikulkiessaan kirkoksi luullessaan niiasivat.

 

 

Immolakin on edelleen voimissaan.

Purku-uhan alla sekin 2000-luvun alussa oli, mutta pelastajaksi löytyi silloinen EU-hanke, joka auttoi kunnostamaan vanhaa rakennusperintöä. Ei sillä enää hädän päivää: uusittu katto ja lattia pitävät sen menossa mukana vielä pitkään.

 

Siinä katveessa myös tämä sininen Rusalan talo.

 

Nimensä se sai talon isännän Oskar Rusasen mukaan, jonka piikana ja myöhemmin vihittynä mummuni oli 1930-luvulla (kuva alla).

 

 

Tuo talo on nähnyt aikoja, jota en uskalla edes mielikuvitukseni voimin maalailla. Onpa siellä majoittunut sotaevakkoja, on kasvatettu liuta lapsia, sauhuteltu Saimaa-tupakkaa pirtti sakeana savusta, tehty maatilan töitä, eletty elämää, nykyiseen verrattuna varsin askeettista sellaista.

Talo on seissyt sijoillaan sotavuodet, pitänyt lämpöä sisällään talvien paukkupakkasilla, käynyt läpi monen eri sukupolven elämän eri vaiheet ja seissyt hiljaa niillä sijoillaan ympäröivän maailman muutoksista tietämättömänä. 

 

Vuodelta 2012 kun vanhempani tekivät taloon ns. elintasosiiven 

 

 

Ei ollut joskus kaukana, että se olisi pistetty puskutraktorilla purkuun ja nyt sen tilalla komeilisi jotain entistä ehompaa. Uutta, mutta sielutonta. Sillä jos jotain niin sitä tässä talossa on: oma tarina ja tunnelma, joka on muovautunut kaikkien siellä asuneiden ja kuluneiden vuosikymmenten myötävaikutuksella.

 

Miten paljon vähemmällä olisikaan syntynyt kokonaan uusi talo!

 

Harva olisi ryhtynyt tätä pelastamaan, jos olisi nähnyt sen lähtökohdan, missä jamassa talo oli vielä noin 12 vuotta sitten, kun se vanhemmilleni siirtyi. 

 

Katselin alkuun vierestä kun vanhempani alkoivat elvyttää taloa uuteen uskoon. Minusta koko homma näytti toivottomalta urakalta. Talon joka kolkka huusi huolenpitoa ja huomiota. Vasta isäni sairastuttua vakavasti 8-9 vuotta sitten olin pakottavan päätöksen äärellä. Jonkun olisi tehtävä jotain, sillä itsestään ei talo kuntoon tule. Siitä se sitten lähti; käärin hihat ja ryhdyin tekemään talolle jotain. 

 

 

 

 

Talo on vienyt valtavan määrän aikaa, rahaa ja vaivaa. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Unettomia öitä ja kasapäin töitä. Vuosiin on mahtunut hetkiä, jolloin helpompaa olisi ollut lyödä hanskat tiskiin ja hypätä helpon elämän mukaan, mutta... aina on ollut se iso mutta.

 

 

Olihan se myynnissäkin välillä.

 

Elämä pisti pahintaan ja jokaisella oli voimavarat finaalissa.

Tuntui, että helpommalla päästään kaikki kun siirretään vastuu seuraavalle ja aloitetaan alusta muualla.

 

Taas sieltä kuitenkin tuli se mutta.

 

Aika pian oltiin yhtä mieltä siitä, että josko tämä vielä tästä.

Näin kun nyt asioita järkeilee jälkikäteen, ymmärtää sen, että kaikki mitä tapahtui, kuului tapahtua - kuten elämässä muutenkin.

 

Työ ei tekemällä lopu!

 

 

Moneen monituiseen kertaan sitä mietti, että mikä kumma se saa ihmisen näin suureen savottaan suin päin syöksymään?

Maailmahan on taloja täynnä. Miksi kaikki tämä vaiva?

 

Siinä missä itse itku kurkussa ja niska limassa raadan töitä, moni oikoo jäseniään taloyhtiön osakeasunnossa ja ottaa ilon irti helposta elämästä. Sitäkin olen kuitenkin elämäni aikana ehtinyt kokeilla, eikä se ollut minun juttu. Kaupunkiasuminen - etenkin kerrostaloissa - on minulle ollut vain väliaikaista, pakon sanelemaa ja ahdistavaa kaikkine sääntöineen, kieltoineen ja naapureista kantautuvine äänineen. Ja se turhautuneisuus, kun ei ole kunnolla mahdollisuutta toteuttaa itseään. Taipumus kaikenlaiseen käsillä tekemiseen ja remppahommiin on kuitenkin niin syvällä sisimmässä, että ei sitä ilman osaisi olla.  

 

 

Siinä plussia ja miinuksia puntaroidessani muistin myös lapsuuden kesät. 

 

Ne, joina kävimme Rusalassa kyläilemässä enoni eläessä ja siellä asuessa. Kuuma kylätien asfaltti paljaiden jalkojen alla kesäpäivänä, kun juoksimme kilvan viereisen törmän reunaa alas järven rantaan uimaan. Silloin kylällä oli kauppakin, josta haettiin jäätelöä. Ihasteltiin maalaismaisemia ja lehmiä laitumella.

Kukkakedot, tervan tuoksu, museotien paksut petäjät.

Kaikki ne hyvät muistot tulvivat mieleen.

 

 

Muistin myös taloa usean vuosikymmenen asuttaneen enoni huolen talon kohtalosta lopun koittaessa. Olisi valtava sääli, jos talo joutuisi siitä piittaamattomiin käsiin. Onhan se ollut siinä valtavan paljon meitä kauemmin, joten se - kuten jokainen vanha talo - ansaitsee arvostusta ja ymmärrystä. 

 

Ja niin kaikki kävi järkeen.

 

Nyt on sitten meidän vuoro jättää taloon oma kädenjälki ja astua vuorostaan ohjaksiin. Olla osana talon pitkää historiaa. Jos kaikella tällä on vaikutusta siihen, että yksi vanha talo pelastuu ja jatkaa olemassaoloaan, ei työ ole ollut turhaa.

 

 

 

Voin vain hypätä tuntemattomaan ja toivoa parasta.

Ja tottakai tehdä parhaani. Muuhun en pysty.

 

Uskon, että lopputulos on kaiken vuosien vaivan ja väännön väärti, sillä vanhoja taloja ei saa valmiina kaupasta, vaan ne tehdään ajalla ja rakkaudella.

 

Mummoni ja ukkini talon pihamaalla

 

 

Onhan "se" vähän rempallaan, suoria seiniä tai kattolinjoja on turha etsiä ja täysin valmis se on tuskin koskaan, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole vain asunto, rakennus tai ihmisvarasto (kuten eräs henkilö osuvasti kerrostalot nimesi).

 

"Se" on koti ❤️

 

 

Kiitos kaikille asiakkailleni ymmärryksestä, sillä tämä meneillään oleva remontti- ja muuttourakka on totisesti vaikuttanut ja vaikuttaa vielä tovin aikaa työntekoon ja näkyy mm. pidentyneinä kuvien käsittelyaikoina, vastausviiveinä viesteihin, tilausten toimitusten hitautena ja siinä, etten ole pystynyt ottamaan vastaan kaikkia tarjottuja töitä vaikka muuten olisin mieluusti halunnut. Lupaan tsempata takaisin totuttuun heti kun päästään asettumaan aloilleen ja pahin hulina tasoittuu! Jos koetat tavoittaa minua etkä saa heti kiinni, enkä muista kiireessä vastata takaisin, laita vaan muistutusta perään, sillä tahallaan en koskaan jätä vastaamatta.

 

Tästä kaikesta seuraa ennen pitkää paljon uusia tuulia ja uutta otetta myös työrintamalle, kun pääsen viimeinkin tekemään töitä ihan kotoa käsin kunnolla. Näistä lisää ajallaan.

 

Aivan mahtavaa huhtikuun alkua jokaiselle!

 

Kesää kohti,

 

Anu

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Tervetuloa lukemaan blogia!

Kuvat ovat ottamiani ellei toisin mainita - ethän kopioi niitä luvatta.

Kiitos!

Viimeisimmät
Please reload

Arkisto
Please reload