Kevätkuulumisia

Kuinka aika rientääkään - tuntui, että ilmoitin aivan hetki sitten jääväni toviksi sairauslomalle, mutta siitähän on varkain vierähtänyt jo useampi kuukausi. Silloin paukkui tammikuun pakkaset, kohta käännytään jo toukokuulle. Saan niin paljon kuvauskyselyitä ja muita työhön liittyviä yhteydenottoja koko ajan, että koen nyt olevani pienen väliselonteon velkaa.


Lääkärin määrättyä minut huilitauolle kuvittelin sen kestävän vain hetkisen verran, kuten aina ennenkin. Onhan minulle vuosien varrella muodostunut jo toimintatapa, jossa ensin paahdan aina pitkän pätkän tukka putkella ja vedän sitten välissä hetken happea, aloittaakseni saman rumban uudelleen. Ennen se on ihan hyvin toiminutkin, ja pieni lataustauko on palauttanut ehtyneet energiat ennalleen.



Tällä kertaa kuitenkin tuntui, että jokin on toisin, ja talven kääntyessä kevääseen tuo tunne on käynyt toteen; kadoksissa ollut toimintakyky loistaa edelleen poissaolollaan. Siitä huolimatta, että elämässä on kaikki mallillaan; ei ole mitään draamaa eikä kriisiä päällä, kotona on kaikki enemmän kuin hyvin ja minulla on paljon iloa tuovia asioita elämässä. Siitäkin huolimatta, että olen aina ollut kevään lapsi, ja olen yleensä näihin aikoihin täynnä virtaa. Vaikka kuinka koetan saada pääkopasta irti tehoja työhön, jota kuitenkin tykkään tehdä, löydän itseni turhauttavan usein tuijottamasta tyhjyyteen. Tavallisesti ideoita pursuileva ja touhottamaan tottunut minä on kaukana siitä ihmisestä, joka tällä hetkellä peilistä katsoo. Syytä on selvitelty useamman eri lääkärin, terapeutin ja psykiatrin toimesta sekä laboratoriokokein, mutta mitään yksiselitteistä, kaikenkattavaa syytä ei ole selvinnyt. Ehkä tämä on vain monen eri osatekijän summa, joista on helppo jo lonkalta nimetä monta; loppuunpalamiseen johtanut liiallinen suorittaminen yli omien voimavarojen yhdistettynä voimistuneeseen aistiherkkyyteen sekä jo yli vuosikymmen sitten itsediagnosoituun mutta sittemmin lukuisin eri testein ja tutkimuksin vahvistettuun ADHD-diagnoosiin, masennusjakson uusiutuminen, hälyttävä varastorauta-arvo (4), sairastetun koronan jälkeinen uupumus, ja lopuksi - ei suinkaan vähäisimpänä - tämä pitkittynyt koronatilanne ja muuttunut maailmantilanne, jota on tulvinut torven täydeltä joka tuutista, vaikka kuinka olisi koettanut päivät uutispimennossa viettää. Ottaen vielä huomioon sen että tämä kovin suorituskeskeinen yhteiskunta jossa elämme ei varsinaisesti suosi kaltaisiani boheemimpaan elämäntapaan tottuneita taivaanrannanmaalareita on jo suoritus sinänsä selvitä näille päiville näinkin vähin kolhuin. Siinä missä nykyään yksilön arvo yhteiskunnalle määritellään pitkälti maksimaalisen tuottavuuden kautta, ennen vanhaan elämä oli muutakin kuin ruuhkavuosien sumentamaa suorittamista.



Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin; tämä on ollut minulle myös hyvin opettavaista aikaa. Toisin kuin lapsena naiivisti kuvittelin, elämähän on jatkuvaa oppimisprosessia. Nassikkana kun katselin aina kaihoten aikuisia, että miltähän se tuntuu sitten kun on iso ja tietää kaikesta jo kaiken. Omat vanhemmat varsinkin tuntuivat lapsen kantilta katseltuna kaikkivoipaisilta. Nyt kun itse olen saman ikäinen kuin vanhempani tuolloin, ajatus tuntuu koomiselta. Elämä on sittemmin tehnyt varsin selväksi, että kukaan meistä ei ole koskaan "valmis", vaan tulemme olemaan hamaan loppuun saakka vajavaisia, keskeneräisiä. Ja se on myös hyvin huojentava tieto - ei tarvitse käyttää lyhyttä elämää pyrkiäkseen täydellisyyteen. Kaikkea ei tarvitse osata, kaikesta ei tarvitse olla perillä, kaikkeaan ei tarvitse antaa. Kaikista ei tarvitse tykätä, silti ketään ei tarvitse vihata. Kuluneiden parin koronavuoden mutta varsinkin viime kuukausien aikana on löytynyt jotenkin suurempi armollisuus ja lempeys omaa itseä mutta myös muita kohtaan. Ei ole enää minkäänlaista mielihalua mukauttaa omaa elämää muiden mukaan, vaan elän suosiolla minulle sopivaa elämää. Olen erakoitunut normaaliakin enemmän omiin oloihini ja nautin siitä, sen sijaan että koettaisin väkisin jaksaa olla sosiaalinen. En halua pitää ketään lähelläni väkisin, mutta vastaantulevista ihmisistä löytyneet helmet ja hengenheimolaiset otan elämääni mukaan ilomielin. Minulle on täysin ok, jos joku ei minusta pidä, hänelle on sopivampia ihmisiä kohdattavaksi asti maailmalla mistä valita. Ei ole tarvetta olla kaikessa mukana, olla kaikesta jotain mieltä, kuten joskus. Elämä soljuu eteenpäin ja minä siinä mukana, on paljon mihin en voi vaikuttaa ja vastaan on otettava mitä tuleekaan. Elämä on loppujen lopuksi varsin simppeliä, kun ei itse tee siitä tieten tahtoen vaikeaa.



Olenkin tässä alkuvuoden aikana tullut siihen päätelmään, että jotain täytyy nyt oikeasti tehdä toisin. Siis oikeasti toisin, sillä aiemmat toimenpiteet eivät ole tuoneet pitkäkestoista vaikutusta. Mitä se "jotain" sitten on - sitä en täysin tiedä vielä itsekään, mutta prosessoin sitä koko ajan ja kaikessa rauhassa, miten kauan aikaa se sitten ottaakaan.


Tiedän, että minulla on parhaimmillani paljon annettavaa ja olen hyvä siinä, mitä teen - kun vain pääsen sinuiksi psyykkeen kanssa ja opin kanavoimaan resursseja oikein. Varmaa on kuitenkin se, että samalla kaavalla en tule jatkamaan; jo jäädessäni sairauslomalle sanoin karsivani asiakaskuvausten määrää radikaalisti ja tämä tunne on tässä vain vahvistunut. Otan varmasti kuvauksia vastaan pienissä määrin jatkossakin, mutta vain murto-osan siitä mitä viimeisen seitsemän vuoden aikana totuin tekemään. Sitä edelliset seitsemän vuotta (ajatella, tänä vuonna tulee siis jo 14 vuotta siitä, kun rekisteröin toiminimeni ja näihin hommiin ryhdyin) tein näitä töitä sivutoimisesti, mikä toimi ihan hyvin - kun välillä sai tuulettaa päätä ja tehdä jotain ihan muuta kuin ankaraa ajatustyötä vaativaa hommaa, luovuuden lähde ei päässyt ehtymään.



Kerroin taannoin myös keskittyväni tulevaisuudessa enemmän kuvatuotepuoleen. Se visio pitää vieläkin, mutta pitäydyn enemmän suunnittelussa enkä aio itse satsata niinkään myyntipuoleen. Osa lieneekin huomannut että verkkokauppa on ollut alasajettuna nyt helmikuusta saakka. Olen alkuvuoden aikana myllännyt työtilojani uusiksi tultuani siihen johtopäätökseen, että kuvatuotemyymälän tilat palvelevat minua paremmin eri käytössä. Tuotteiden varastointi, inventointi, verkkokaupan päivitys, saldojen pitäminen ajan tasalla, paketointi ja postitus muine oheistöineen syö paljon aikaa ja voimavaroja työn tuottavuuteen nähden, joten myyn minulla olevan kuvatuotevaraston pääosin pois. Kustantamolla on laaja jälleenmyyjäverkosto joka handlaa myyntipuolen minua paremmin. Jos tarvitset jotain kuvatuotteita, tule käymään tai kysy mahdollisimman pian!


Katsotaan, mitä muita muutoksia elämä tuo tullessaan, ne tarkentuvat ajallaan.

Jo sovitut kuvaukset ja muut työt toki teen ja uusistakin voi aina kysyä, mutta varmaksi en uskalla kovin pitkälle mitään luvata. Kaikenlaista kuviota on kehittelyssä ja näissä hommissa jossain määrin joka tapauksessa mukana tulen pysymään.


Näillä eväillä eteenpäin kesää kohti!