Onpa vierähtänyt tovi sitten viime blogikirjoituksen!
Syyskuun viimeistä päivää viedään ja huomenna koittaa lokakuu. Kesäkuun alussa kirjoittelin tänne Minnin kioskista, mutta sen jälkeen koko kesä olikin melkoista haipakkaa ja hulinaa, eikä ajatuksia ehtinyt koostaa koneen äärellä kirjoitettuun muotoon, mitä nyt somen puolella toki jonkin verran. Keväällä kävi mielessä, että millainenhan kesä tästä työntilanteen kannalta kehkeytyy - vaikka varaustilanne silloin varsin hyvä olikin - mutta peruutuksien uhka leijui vahvana ilmassa. Pelko oli kuitenkin turha, sillä töitä sai paiskia jopa enemmän kuin tavallisesti. Tällä kertaa tein sen kuitenkin omien voimavarojen puitteissa, ei tilttauspisteeseen saakka, kuten taannoin. Omien rajojen hahmottaminen on minulle osin edelleen haaste, mutta en edes kuvittele että koskaan sen täysin tulisin hallitsemaan. Enkä edes halua. Hetkessä eläminen, fiilispohjalta eteneminen ja tilaisuuksiin tarttuminen ovat aina olleet ja tulevat olemaan iso osa minua, minkä menettäisin, jos alkaisin kylmän viileästi karsimaan kaiken ylimääräisen ja täyttämään kalenterini suunnitellusti pitkälle etukäteen ja organisoimaan elämääni liikaa. On hyvä osata kuunnella omaa jaksamistaan ja sanoa tarvittaessa ei, mutta jos sitä alkaa hokea liian usein, voi jäädä hienoista jutuista paitsi. Siispä meen ja teen tunteiden ja tilanteiden mukana, välillä voi olla turhan monta rautaa tulessa kerrallaan mutta sitten taas vedetään vähän happea ja homma jatkuu!
Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että tapahtui mitä tahansa, minulla on varalle - ei vain plan B, vaan myös plan C, D, E, F, G...aina Ö:hön asti ja yli. Toteuttamista odottavia projekteja on työn alla kasapäin, ja toisin kuin ennen, en enää pode niiden valmiiksi saattamisesta mitään paineita. Ne tulevat jos ja kun ovat tullakseen. Kaikki ne kytkeytyvät joko kuvatuotteisiin, kuvaamiseen, kuvittamiseen tai kirjoittamiseen. Nyt kun kiireisin kuvaussesonki alkaa tältä vuotta talttua eikä loppusyksyn ja talven maailmantilanteestakaan kukaan tiedä, on ainakin projekteja työstettävänä, jos meno muuten hiljentyy.
Tämänkertainen kesä meni kaikin puolin kivoissa merkeissä. Kamera kävi kuumana, kun ikuistin sillä niin rippinuoria, ylioppilaita, vauvoja, lapsiperheitä, hääpareja, hevosia, lemmikkejä, odotuskuvia, huomenlahjakuvia, yritys- ja lehtikuvia, tuotekuvia ja kuvituskuvia omia projekteja ja kuvatuotteita varten. Hieman ehdin myös kynää heilutella kirjoittaen ja piirtäen ja tehdä yhdet nettisivutkin.
Tyttöni pyörittämä kioski työllisti siinä sivussa minuakin, kun ei kaikkea vastuuta voi vielä 9-vuotiaalle antaa. Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi! Kioski ehti olla touko-elokuussa avoinna yhteensä 22 kesäpäivänä, kohokohtana heinäkuun puolivälin avoimien ovien päivä, jolloin paikalla oli myös muita toimijoita, nähtävänä eri eläimiä ja ohjelmana oli mm. pihasuunnistusta ja pihakirppistä. Koko kioskikesä oli täynnä hienoja kohtaamisia, mukavia juttutuokioita paikallisten sekä kauempaa tulleiden turistienkin kanssa, jopa likipitäen joka viikko käyneitä vakioasiakkaitakin ehti muodostumaan. Tätäkin kautta vielä iso kiitos kaikille kävijöille niin minun kuin Minninkin puolesta! Katsotaan, mitä mieltä nuori yrittäjä kioskin pyörittämisestä on tulevan talven jälkeen, josko intoa vielä riittää jatkaa.
Meidän "perhe" kasvoi kesän aikana myös muutamalla uudella asukkaalla. Saatiin väsättyä kanala, johon muutti kuusi kanaa + kukko. Kaneli, Rusina, Kerttu, Heluna, Hertta, Hilma + Hermanni. Niiden touhuja on ollut terapeuttista seurailla kesän mittaan, ja bonuksena tietenkin oman kanalan munat, joita tiput tehtailevat yli omien tarpeiden. Työn alla on jo seuraava projekti eli kioskin tilalla seisseestä, vanhasta maitotonkkakatoksesta muotoutuva kanikoppi. Katsotaan, josko siihen saataisiin asukkaita ensi kesänä.
Perheenjäseneksi laskettaneen myös vuoden 1976 Harley Davidson custom-moottoripyörä. Vaikka kyseessä on eloton esine, sen eteen nähty työ, aika ja rahamäärä kyllä tekevät siitä ison osan tätä meidän taloutta. Minä, joka en voi sietää kovaäänisiä pikkumopoja ja niillä polvet suussa pitkin pihakatuja päristeleviä poikia, olen aina ihaillut näitä "kunnon" vehkeitä. Niissä on nostalgiaa ja fiilistä, ja niiden äänet ovat aivan eri maailmasta kuin edellämainituilla melusaasteilla. Niillä ei kaahata keulien aiheuttamassa pahennusta naapuristossa, vaan niillä huristellaan leppoisasti tunnelmoiden ja tuulenvire tukassa tuivertaen. Tämän kapineen kanssa otettiin äskettäin kauan kaavailemiani kuvia, kun en kaksipyöräistä kahden vuoden takaisiin hää-/synttärijuhliimme siihen hätään saanut. Kyselin silloin kyllä kovasti Harrikan omistavilta tutuiltani, mutta aikataulut eivät osuneet yksiin ja toteutus jäi odottamaan parempaa aikaa. Se parempi aika sitten näköjään koetti nyt, kun tontille tupsahti oma kampe. Tuumasta toimeen siis! Mielessäni oli selkeä visio urbaanista teollisuusympäristöstä ja värisavuista, ja aika hyvin se mielestäni kuviin saatiin. Vai mitä olet mieltä?
Kuvat otti Hannu Lukkarinen, editointi minun käsialaa
Minä, joka olen kyllä aina rakastanut autoja, en ole koskaan päässyt vielä sisälle moottoripyörien maailmaan. Meillä kotona ei niitä koskaan harrastettu, vaikka isä puuhastelikin mitä moninaisempien mekaanisten kulkineiden kanssa ja rakenteli niitä alusta asti itsekin. Traktorikortin ja ajokortin olen suorittanut, mutta nyt täytyy sanoa, että moottoripyöräkorttikin alkoi siintää haaveissa tämän hankinnan myötä. Vaarana toki on - minut tuntien - että kun jostain innostun, homma hyvin suurella todennäköisyydellä lähtee laukalle. Elämäni suola ovat juuri ne harvat mutta sitäkin suuremmat ilonaiheet, joihin suhtaudun suurella antaumuksella. Annan asioille joko kaikkeni tai en mitään. En osaa tehdä mitään puolivillaisesti. En siis osaa ihan vain vähän tykätä moottoripyöristä, vaan joko inhoan tai rakastan niitä - noin kärjistettynä. Mielenkiinnolla siis seuraan, mihin tämä oikein johtaa!
Poden myös kovaa moottorikelkkakuumetta, joka on taloudellisesti kovin vakava vaiva.
Voi olla, että tuskanhiki nousee ensilumien tullen tuskaisiin lukemiin, joka ei taltu edes tyhjällä lompakolla otsaa hieroen 😏
Kuvatuoterintamallekin kuuluu hyvää. Painosta putkahti jo jokunen viikko sitten ensi vuoden seinäkalenteri, joka kantaa nimeä & teemaa Valon vuosi. Auringonlaskuja ja luontomaisemia teemaan sopivilla runoilla ryyditettyinä. Uusia tuoteideoita on tekeillä, ja työstän niitä nyt kuvasesongin hieman taltuttua syksyn ja talven mittaan taas eteenpäin.
Se aika mikä muulta työltä on jäänyt, on huvennut huomaamatta tilusten parissa. Tämä meidän puolen hehtaarin tontti totisesti osaa työllistää; on ruohonleikkuuta, lehtien haravointia, ulkorakennusten ehostusta, pihakalusteiden kyllästystä, polttopuiden pinoamista, marjojen poimintaa, kanalan hoitoa, varastoiden raivaamista sun muuta. Työlästä, mutta mukavaa ja mielekästä. Olen omassa elementissäni päästessäni tekemään kaikenlaista fyysistä, missä kädenjälki näkyy. Eikä pääse pitkästymään missään välissä kun aina on jotain nikkarointia ja puuhasteltavaa kesken! Valmista en enää edes haaveile saavani, eikä se ole tarkoituskaan, kunhan hommat vähä vähältä etenee ja mieli pysyy virkeänä niin se riittää.
Näihin tunnelmiin tältä erää!
ความคิดเห็น