Kohti stressittömämpää syksyä

Päivitetty: 30. jouluk. 2019


Rakastan Suomen vuodenaikoja jokaista omalla tavallaan, mutta erityisesti sydäntä sykähdyttää kaksi eri taitekohtaa: kun talvi kääntyy kevääksi ja kun kesä vaihtuu syksyksi. Nyt on käsillä tuo jälkimmäinen hetki, kun luonto pukee ylleen syksyn sävyjä. Aurinkoiset mutta viileähköt, jopa pakkasenpuraisemat, väriloiston kyllästämät syysaamut ovat parasta mitä Suomen sääolosuhteet voivat minulle tarjota.

Nyt on tosin ollut poikkeuksellisen lämmin alkusyksy - niin lämmin, että syyskuun ensimmäinen päivä Ärjän saaren hietikoilla tuntui aivan kuin sitä olisi viettänyt keskellä heinäkuun kuumimpia helteitä. Hiekka poltteli varpaissa, aurinko porotti ihoa ja vesikin oli varsin lämmintä. Ajatella, edelliskertainen visiitti tuossa Oulujärven paratiisisaaressa ajoittuu minulla jonnekin kauas varhaislapsuuteen. Oli siis jo aikakin käydä fiilistelemässä saaren jylhää kauneutta.

Ja verrattuna kuumimpaan kesäsesonkiin, saatiin olla nyt verrattain rauhassa ja oikeasti nauttia hiljaisuudesta, sillä saarelle oli rantautunut meidän lisäksi vain muutama muu venekunta.

Samalla käytiin vesiteitse myös Paltamossa ja muutenkin ajeltiin pitkin poikin Oulujärveä. On meillä kyllä kaunis vesistö täällä Kainuussa!

Kuten olen tiettäväksi tuonutkin jo aiemmin, viime aikoina on ollut pakko (nyt jo ihan lääkärin määräyksestä pakko) hillitä työtahtia ja keskittyä myös muihin elämän osa-alueisiin. Minulla on ikuisuusongelma itseni kanssa, kun teen töitä kaikki tai ei mitään -mentaliteetilla. Joko annan itsestäni 100% tai 0%. Kun minulla on into johonkin, teen sitä niin tohkeissani ja niin suurella intensiteetillä, että kaikki muu ympärillä tahtoo unohtua ja ne sata rautaa tulessa hehkuu punaisena. Sitten tulee aina se pakollinen stoppi jolloin otetaan vähän aikalisää ja sama alkaa pian alusta. Milloinkahan sitä oppii? Ehkä joskus - tai sitten on vain hyväksyttävä se että tämä on minun tapa tehdä asioita ja sillä hyvä. Ihan kuitenkin psyykkeen ja fysiikankin kannalta olisi toki mukava luovia niin, että löytyisi edes jonkinsorttinen tasapaino tähän touhuun eikä tarvitsisi aina sukkuloida äärilaidasta toiseen.