Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pitkään, mutta en vain ole saanut itsestäni tarpeeksi irti niin paljoa että olisin kyennyt haluamani yhteen blogikirjoitukseen tiivistämään. En siihen varmaan kykene nytkään, mutta yritän kuitenkin, josko tästä olisi jollekin muulle saman asian kanssa kamppailevalle apua - etenkin kun en ole ehkä se kaikkein tyypillisin esimerkki erityisherkästä. Jokainen herkkyyteen taipuvainen on luonnollisesti yksilö ja kokee asiat omalla tavallaan, mutta tässä minun tarinani!
Kirjoitin tästä aiheesta vanhaan blogiini (jonka vahingossa poistin, harmi kyllä) jo vuosia sitten kun erityisherkkyyden itsessäni oivalsin - olisiko vuosi ollut 2013. Koin silloin elämässäni totaalisen loppuunpalamisen moninaisten vaiheiden kautta, ja pitkään jatkunut ylisuorittaminen tuli pakosta tiensä päähän. Kaikki elämän osa-alueet romahtivat päälle kerralla ja kohtalon pyörä riepotteli mukanaan kuin märkää rättiä. Kuskista tuli hetkessä kyytiläinen. Olin aivan neuvoton, ja etsin epätoivoisesti ulospääsyä tilanteesta. Sain käsiini erityisherkkyydestä kertovan kirjan, joka kolahti kovaa ja korkealta ja luin sen läpi kannesta kanteen itku silmissä: lopultakin jotain tietoa siitä mikä minua vaivaa!
Tein jokaisen löytämäni "Oletko erityisherkkä" -testin, sain kaikista täydet pisteet. Etsin lisätietoa ja tunsin puuttuvien palikoiden loksahtelevan paikoilleen. Hakeuduin psykoterapiaan ja sain vahvistusta ajatuksilleni.
Se että olen tässä nyt ja pohdin näitä asioita, vaati totaalisen pohjakosketuksen, monta vuotta aikaa, pään seinään hakkaamista, itsensä tutkiskelua, läheisten sinnikästä auttamista ja siinä terapeutin tuolissa istumista. Toivottavasti näiden pohdintojen myötä joku muu löytää vastauksia vähemmällä vaivalla!
Muotidiagnoosi?
Minulle tämä on kaikkea muuta kuin muotidiagnoosi, jota käyttäisin verukkeena kaikessa - kuten jotkut tietämättömät ovat möläyttäneet erityisherkkyydestä puhuttaessa. Minulle sen ymmärtäminen on ollut valaiseva ja silmiä avaava kokemus, jonka johdosta olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin enkä enää vietä aikaani pohtien, mikä minussa oikein on vialla, miksen ole "kuin muut" ja miksi reagoin mihinkin näin. Jaksan paremmin kun tiedän omat rajani ja osaan toimia niiden puitteissa, eikä minun tarvitse mennä muiden mukana. Minulla on aina ollut ja tulee varmasti jossain määrin aina olemaankin taipumusta ylisuorittaa ja olemassa on kaikki vaaratekijät toistaa tuo taannoinen loppuunpalaminen, mutta näiden oivallusten ja kokemusten jälkeen uskon olevani vahvempi ja viisaampi välttämään sen virheen. En tee enää mitään mikä ei tunnu oikealta, en rehki yli rajojeni, en päästä lähelleni ihmisiä jotka vievät enemmän voimaa kuin antavat enkä todellakaan yritä miellyttää kaikkia.
Erityisherkkyys - tai toisin kuvattuna aistiyliherkkyys - on oikeasti osaan meistä sisäänrakennettu, synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus, jonka syntyyn ei itse ole voinut vaikuttaa. Pelkistetysti kyse on siitä, että tällaisen ihmisen ärsykkeensietokyky on matala. Noin 20 % ihmisistä on erityisherkkiä jollain tasolla - toiset vähemmän, toiset enemmän. Loput 80 % ovat "normaalilla" hermojärjestelmällä varustettuja eli eivät tunnista itsessään herkkyyden piirteitä. Herkkiä on ollut olemassa aina, ominaisuutta ei vain ole aiemmin osattu luokitella, eli kyseessä ei ole mikään uusi juttu vaikka se kertarysäyksellä tulikin suuren yleisön - myös minun - tietoisuuteen.
Tutkimusten mukaan erityisherkkyyttä esiintyy myös eläimissä ja se onkin ollut lajien selviytymisen edellytys. Kun osa lauman eläimistä keskittyy hankkimaan ravintoa, osa on ollut hyvä aistimaan uhkaavat vaaratilanteet ja ennakoimaan niitä. Myös nykymaailmassa olisi kaikkien etu tunnistaa erityisherkkyys ja valjastaa herkkien erityispiirteet hyötykäyttöön - ja osassa maailman kulttuureita tämä osataankin ottaa huomioon. Valitettavasti Suomi ei loista tässä, sillä täällä on perinteisesti uskottu raakaan työhön ja herkkyys on katsottu heikkoudeksi ja tunteet on täytynyt teljetä taka-alalle. Otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman, työ miehen tiellä pitää ja niin edelleen.
Erityisherkkyyttä jo 90-luvun alussa rapakon takana tutkinut, koko termin HSP (highly sensitive person, erityisherkkä) lanseerannut psykoterapeutti Elaine N. Aron kertoo useiden tutkimusten pohjalta tiedettävän, että ominaisuus on vahvasti geneettinen, toisin kuin monet muut persoonallisuuden piirteet. Tätä tukee myös omatkin kokemukset, sillä olen ollut tällainen "epänormaali" niin kauan kuin jaksan muistaa, ja vanhempieni kertoman mukaan poikkeuksellinen herkkyys oli havaittavissa minussa jo varhain.
Koska ympäröivä yhteisö tai länsimainen yhteiskunta ei ole koskaan oikein pitänyt herkkyyttä voimavarana ja mahdollisuutena vaan enemmänkin haittana, opettelin alitajuisesti jopa peittämään herkkyystaipumukseni ja ylikorostin päinvastaisia piirteitä.
Koetin olla kova, kestää mitä vain ja olla valittamatta.
Nuorena aikuisena suoritin omaa elämääni pitkään yli voimavarojeni. Suostuin mukaan kaikenlaiseen toimintaan, lähdin aina pää kolmantena jalkana mukaan joka paikkaan, olin aina (näennäisesti) virtaa täynnä. Minua kutsuttiinkin duracell-pupuksi. Koetin olla sosiaalinen ja aina menossa mukana, koska tunsin että sitä minulta odotettiin. Kuitenkin onnellisimmillani olin yksin omissa maailmoissani tehdessäni jotain minulle luontaista: kirjoittaessani, kuvittaessani tai kuvatessani, tai ihan vain viettäessä aikaa luonnon ja eläinten parissa.
Tupakasta ja alkoholista onnistuin pysymään erossa, koska ne eivät olleet minun juttuni. Tästä syystä sain hieman kummeksuntaa osakseni ja jouduin usein puolustuskannalle, sillä nuoruudessani oli normaalia kiskoa kuppia ja sauhutella savukkeita. Jälkimmäistä en ole koskaan edes kokeillut, koska jo tupakan savusta tulee välittömästi itselle huono olo ja pääkipu iskee saman tien. Hammasta purren menin muiden mukana ja teeskentelin että kivaa on. Alkoholia kokeilin ekan kerran vasta pitkälle yli parikymppisenä, katsottuani vuosikausia vierestä kun muut sitä käyttivät. Tuloksena karmea krapula, tyhjä lompakko ja perinpohjainen pohdinta siitä, että menikö minulta missä kohtaa ohi se hauska osuus. Paljon hauskempaa minulla on selvin päin. En tarvitse pakoa arjesta pitääkseni hauskaa, sillä teen arjesta ja pienistä hetkistä niin merkityksellisiä, ettei niitä tarvitse mihinkään paeta.
Erityisherkkien aistit ovat jatkuvassa valmiustilassa ja virittäytyneet paljon herkemmälle kuin useimpien muiden. Minulle pahin mahdollinen tilanne on joutua esimerkiksi kovaääniseen konserttiin, jossa en itse voi kontrolloida ärsykkeiden määrää. Paljon ihmisiä (yleensä tuhdissa tuiterissa), vilkkuvia valoja, kovia ääniä, hektisiä tilanteita, jatkuvaa varuillaan olemista. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia ja se on yksi suurimmista minulle iloa ja inspiraatiota tuovista asioista, mutta erotus on siinä, että se täytyy saada tehdä omilla ehdoilla. Autossa, kotona tai lenkillä voin itse päättää mitä kuuntelen ja kuinka lujaa. Olin nuorempana töissä yökerhossa ja festareilla, jotka saivat minut tuntemaan itseni nurkkaan ajetuksi eläimeksi ilman pakotietä.
Mikä minusta sitten tekee
"perinteisestä" herkästä poikkeavan?
Perinteisellä tarkoitan sitä, millaisena herkät on yleensä totuttu ajattelemaan; ujoina, sisäänpäinvetäytyvinä, hiljaisina ja rauhaarakastavina. Toki tunnustan tavallaan tuota kaikkea olevani, mutta minussa on myös rämäpäinen puoli. Elaine N. Aron kuvasi tuota ominaisuutta kirjoissaan muistaakseni termillä elämyshakuisuus, joka ilmenee myös osassa herkkiä ihmisiä. Se tästä tekeekin niin vaikeaa, kun pää ja kroppa ovat usein eri mieltä asioista!
Toisaalta nautin suuresti saadessani koetella rajojani, astua mukavuusalueiden ulkopuolelle ja tehdä uhkarohkeitakin asioita, mutta elimistö reagoi niihin vastavuoroisesti hyvin voimakkaasti. Tasapainoa näiden puolten välillä on vaikea löytää. Olen aina harrastanut varsin raisuja ja fyysisiä lajeja kuten hevosten ja autojen parissa puuhastelua, ja monta kertaa olen koetellut näiden parissa tuuriani - läheltä piti -tilanteita on riittänyt. Nuorena tunsin olevani voittamaton ja särkymätön, ja se johti monenlaisiin vaaranpaikkoihin. Nykyisellään jonkinlaista järkeä on jo iskostunut, ja osaan harrastaa rämäpäisempiäkin lajeja kohtuudella.
Myös se, että en halua olla aina sosiaalinen ja nähdä ihmisiä, ei tarkoita että olisin millään tavalla ujo. En arastele tutustua ihmisiin ja työnkin puolesta olen monenlaisten ihmisten kanssa paljon tekemisissä, ja kun sitä tekee sopivissa määrin, se on mukavaa.
Hyvin suuren osan ajastani vietän kuitenkin mieluiten kotona omissa oloissani. Se, mikä on sopiva määrä olla sosiaalinen, on välillä vaikea hahmottaa, ja elämäni onkin yhtä yli- tai alivirittyneisyyden rajoilla seikkailua; liiallinen ärsykkeiden määrä uuvuttaa ja saa aikaan ylivirittyneen olon, mutta myös liian vähäinen omissa oloissaan pysyttely tai tekemättömyys turhauttaa.
Miten erityisherkkyys näkyy jokapäiväisessä elämässä kohdallani?
Oikeastaan kaikessa. Olen itse jo tottunut siihen, että aurinkolasit on oltava mukana pilviselläkin säällä, auton ilmastointi on oltava pois päältä kaupunkialueella (pakokaasut), väkivaltaisten elokuvien kohdalla kanava vaihtuu välittömästi ja että siirryn takavasemmalle heti kun joku ympärilläni sytyttää savukkeen...monet muut voivat niitä oudoksua, samoin sitä etten jaksa välttämättä seurustella ihmisten kanssa kovin kauaa, varsinkaan jos kanssakäyminen on pintapuolista. Syvällisiin keskusteluihin saatan upota pitkiksi ajoiksi. Aistin myös herkästi vallitsevan ilmapiirin ja ihmisten väliset jännitteet. Luen tiedostamattanikin paljon sanattomia eleitä ja tulkitsen äänenpainoja. Saan ihmisistä herkästi hyviä tai huonoja "viboja" ja se on välillä todella kuormittavaa.
Työssäni olen tekemisissä elämän eri emotionaalisten ääripäiden kanssa - on häitä ja hautajaisia ja kaikkea siltä väliltä. Uuden elämän syntymää, monenlaisia merkkipaaluja ja liikuttavia hetkiä, joita pääsen vierestä seuraamaan ja ikuistamaan. Tämä kaikki koskettaa todella syvältä ja on siten myös erittäin kuormittavaa, joka tarkoittaa sitä ettei tätä työtä voi tehdä liukuhihnatyönä vaan sitä on tehtävä sydän edellä.
Kaikki maailman pahuus tuntuu välillä liian raskaalta tiedostaa, ja joudunkin sulkemaan ison osan uutisvirrasta pois mielestä, etten kantaisi koko maailman huolia harteillani. Liikutun usein hyvin pienistä asioista, kuten esimerkiksi tänään siitä, kun pysähdyin autollani antamaan tilaa päiväkotiryhmälle. Pienet lapset keltaisine liiveineen vilkuttivat iloisesti minulle kun päästin heidät menemään tien yli, ja jostain syystä sekin oli jo niin koskettavaa että pyyhin silmäkulmia koko loppumatkan kotiin.
En tietenkään osaa enkä edes yritä puhua muiden herkkien puolesta kuin vain itseni - tämä on puhtaasti oma tarinani ja perustuu omille kokemuksilleni. Herkkyys ilmenee eri ihmisissä eri tavalla ja myös sen voimakkuus vaihtelee.
Miksi tätä kaikelle kansalle kerron?
Siksi, että tietoisuus lisääntyisi. Jotta "normaalit" ja herkemmät ymmärtäisimme molemmat toisiamme, ja osaisimme ottaa tällaiset asiat niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin huomioon. Jotta herkkyyttä ei tarvitsisi joka käänteessä selitellä ja puolustella. Ja jotta mahdollisimman moni itsessään herkkyyttä tunnistava ei enää kätkisi sitä kuorensa alle, vaan tiedostaisi sen ja alkaisi elää sen puitteissa. Ettei kenenkään muun tarvitsisi käydä tätä samaa läpi vaan pääsisi samaan tietoisuuteen vähemmällä vaivalla.
Jos saisin valita, en vaihtaisi tätä ominaisuutta pois mistään hinnasta. Vaikka välillä se turhauttaa ja rajoittaakin elämää, on siitä myös vastaavasti paljon iloa ja hyötyä. En usko että ilman tätä ominaisuutta saisin itsestäni näin paljon irti tähän työhöni mitä teen, enkä kokisi myös elämän pieniä iloja niin suurella ilolla.
Mikä neuvoksi?
Tunnistatko itsessäsi herkkyyden piirteitä? Miten luovia niiden kanssa tässä kuormittavassa ja ärsykkeitä tulvivassa maailmassa?
Siinäpä haastetta! Omalla kohdalla ovat toimineet ainakin seuraavat vinkit, joita uskallan suositella muillekin:
Kuuntele itseäsi
Sinä tunnet itsesi parhaiten - ei kukaan muu, joten kuuntele vaistoasi ja sydäntäsi. Aseta ne etusijalle kaikessa mitä teet. Älä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa - etenkään niiden jotka eivät tunne sinua. Sinä elät omaa elämääsi ja he omaansa.
Suojaa itsesi
Maailma on täynnä negatiivisuutta. Harva se kerta kun astun itsekin ihmisten ilmoille, kohtaan ihmisiä, jotka ovat nousseet aamulla väärällä jalalla ja tekevät parhaansa (pahimpansa) purkaakseen tuon pahan olon muihin. Myös some on täynnä vastaavia purkauksia, katkeruutta ja pahantahtoisuutta. Kaikki tuo voi kasaantua raskaaksi painolastiksi vastaanottajan harteille, jos päästää sen ihon alle. Nykyään kun kohtaan tällaista käytöstä, annan sen valua ohi kuin vesi ankan selästä. Ajattelen, että näillä ihmisillä itsellään on paha olla ja vika on heissä, ei niissä joihin ne koettavat sitä purkaa. Yleensä kohdatessani negatiivisia ihmisiä paras konsti on hymyillä leveästi takaisin - se saa heidät usein hämilleen ja ehkä jopa miettimään omaa asennettaan.
Jos lähipiiriisi kuuluu tällaisia ihmisiä, suosittelen mahdollisuuksien mukaan pyrkimään heistä eroon, sillä he vievät kohtuuttoman paljon voimavaroja. Etenkin ystävissä laatu korvaa moninkertaisesti määrän. Valitse vierellesi vain ihmisiä, jotka tuovat sinulle voimaa eivätkä vie sitä.
Anna tilaa rauhoittumiselle
Ota päivässä useita hetkiä - vaikka pieniäkin - jolloin tietoisesti rauhoitat itsesi. Olen itse opetellut hengityksen merkityksen ja kun hektisyys uhkaa ottaa vallan, istun alas jonnekin hiljaisuuteen silmät kiinni ja hengittelen syvään. Tähän ei aina ole tosin mahdollisuutta, joten jopa jonkun tilanteen ollessa päällä päätän usein samalla keskittyä rauhalliseen ja syvään hengitykseen, ja sekin auttaa heti tasoittamaan mieltä ja sykettä.
Lähde luontoon
Luontoa parempaa terapeuttia en osaa suositella (vaikka kokemuksiini pohjautuen kehoitan jokaista käymään ihan terapeutinkin tykönä). Luonnonrauha on vertaansa vailla ja täynnä hyvää oloa tuovaa energiaa. Stressitaso laskee ihan tutkitustikin vain pienen luonnossa vietetyn hetken jälkeen. Puunhalailu voi kuulostaa huuhaalta, mutta sitäkin kannattaa kokeilla! Raitista ilmaa ja liikuntaa tulee kuin vahingossa siinä samalla.
Asennoidu oikein
Minua on auttanut valtavasti usko/tieto siitä, että kaikki mikä tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi. En siksi kanna mistään kaunaa enkä ole kateellinen tai katkera, koska uskon vahvasti kohtaloon. Jokainen ihminen tulee elämäämme tarkoituksella, jokainen negatiivinenkin kohtaaminen opettaa meille jotain. Aikaisemmin panikoin valtavasti kaikesta ja stressasin suunnattomasti miettiessäni miksi mikäkin asia meni kuten meni, olisinko voinut tehdä jotain toisin...ruoskin itseäni kaikesta. On ollut valtava helpotus kun on ymmärtänyt olevansa osa jotain suurempaa, eikä kaikkien lankojen tarvitse aina pysyä omissa käsissä - ja että jokainen kohdalle osuva elämän mullistus on tarkoituskin käydä läpi.
Niin klisee kuin se onkin mutta tosi kuin vesi: elä hetkessä ja nauti siitä.
Käännä herkkyys vahvuudeksi
...sillä sitä se on!
Missään nimessä en ajattele sitä heikkoutena.
Mielestäni suurempaa heikkoutta on koettaa jääräpäisesti yrittää olla liian vahva, jolloin kaikki käsittelemättömät tunteet patoutuvat pikkuhiljaa sisälle (ja käy helposti kuten minulle, jolloin ennen pitkää tulee totaalinen stoppi). Ihminen, joka osaa käsitellä tunteensa ja antaa itsellensä luvan näyttää ne, on paljon tasapainoisempi ja onnellisempi kuin se, joka kätkee ne sisälleen ja pakottaa itsensä näyttämään näennäisen vahvalta.
Näillä ajatuksilla olen itse hyvällä menestyksellä saanut käsiteltyä omia haasteitani herkkyyden suhteen. Olen mielestäni onnistunut omaksumaan varsin kelvollisen keskitien, jota pitkin kulkien saan hyödynnettyä herkkyyttäni ympäristössä, joka ei sitä hyveenä aina pidä. Opintie tällä osa-alueella on kuitenkin vasta alussa, sillä kyseessä on elämänmittainen matka.
En tiedä saiko tästä kukaan mitään tolkkua, mutta ainakin itseä helpotti saada asioita jäsenneltyä ylös. Jos kukaan saa tästä mitään ajatuksen siementä ja pohdittavaa omalle matkalleen mukaan, konkreettisesta hyödystä puhumattakaan, olen tyytyväinen.
Kivaa koettavaa kevättä kaikille!
Anu