Erityisen herkkä

Päivitetty: 30. jouluk. 2019


Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pitkään, mutta en vain ole saanut itsestäni tarpeeksi irti niin paljoa että olisin kyennyt haluamani yhteen blogikirjoitukseen tiivistämään. En siihen varmaan kykene nytkään, mutta yritän kuitenkin, josko tästä olisi jollekin muulle saman asian kanssa kamppailevalle apua - etenkin kun en ole ehkä se kaikkein tyypillisin esimerkki erityisherkästä. Jokainen herkkyyteen taipuvainen on luonnollisesti yksilö ja kokee asiat omalla tavallaan, mutta tässä minun tarinani!

Kirjoitin tästä aiheesta vanhaan blogiini (jonka vahingossa poistin, harmi kyllä) jo vuosia sitten kun erityisherkkyyden itsessäni oivalsin - olisiko vuosi ollut 2013. Koin silloin elämässäni totaalisen loppuunpalamisen moninaisten vaiheiden kautta, ja pitkään jatkunut ylisuorittaminen tuli pakosta tiensä päähän. Kaikki elämän osa-alueet romahtivat päälle kerralla ja kohtalon pyörä riepotteli mukanaan kuin märkää rättiä. Kuskista tuli hetkessä kyytiläinen. Olin aivan neuvoton, ja etsin epätoivoisesti ulospääsyä tilanteesta. Sain käsiini erityisherkkyydestä kertovan kirjan, joka kolahti kovaa ja korkealta ja luin sen läpi kannesta kanteen itku silmissä: lopultakin jotain tietoa siitä mikä minua vaivaa!

Tein jokaisen löytämäni "Oletko erityisherkkä" -testin, sain kaikista täydet pisteet. Etsin lisätietoa ja tunsin puuttuvien palikoiden loksahtelevan paikoilleen. Hakeuduin psykoterapiaan ja sain vahvistusta ajatuksilleni.

Se että olen tässä nyt ja pohdin näitä asioita, vaati totaalisen pohjakosketuksen, monta vuotta aikaa, pään seinään hakkaamista, itsensä tutkiskelua, läheisten sinnikästä auttamista ja siinä terapeutin tuolissa istumista. Toivottavasti näiden pohdintojen myötä joku muu löytää vastauksia vähemmällä vaivalla!

Muotidiagnoosi?

Minulle tämä on kaikkea muuta kuin muotidiagnoosi, jota käyttäisin verukkeena kaikessa - kuten jotkut tietämättömät ovat möläyttäneet erityisherkkyydestä puhuttaessa. Minulle sen ymmärtäminen on ollut valaiseva ja silmiä avaava kokemus, jonka johdosta olen enemmän sujut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin enkä enää vietä aikaani pohtien, mikä minussa oikein on vialla, miksen ole "kuin muut" ja miksi reagoin mihinkin näin. Jaksan paremmin kun tiedän omat rajani ja osaan toimia niiden puitteissa, eikä minun tarvitse mennä muiden mukana. Minulla on aina ollut ja tulee varmasti jossain määrin aina olemaankin taipumusta ylisuorittaa ja olemassa on kaikki vaaratekijät toistaa tuo taannoinen loppuunpalaminen, mutta näiden oivallusten ja kokemusten jälkeen uskon olevani vahvempi ja viisaampi välttämään sen virheen. En tee enää mitään mikä ei tunnu oikealta, en rehki yli rajojeni, en päästä lähelleni ihmisiä jotka vievät enemmän voimaa kuin antavat enkä todellakaan yritä miellyttää kaikkia.

Erityisherkkyys - tai toisin kuvattuna aistiyliherkkyys - on oikeasti osaan meistä sisäänrakennettu, synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus, jonka syntyyn ei itse ole voinut vaikuttaa. Pelkistetysti kyse on siitä, että tällaisen ihmisen ärsykkeensietokyky on matala. Noin 20 % ihmisistä on erityisherkkiä jollain tasolla - toiset vähemmän, toiset enemmän. Loput 80 % ovat "normaalilla" hermojärjestelmällä varustettuja eli eivät tunnista itsessään herkkyyden piirteitä. Herkkiä on ollut olemassa aina, ominaisuutta ei vain ole aiemmin osattu luokitella, eli kyseessä ei ole mikään uusi juttu vaikka se kertarysäyksellä tulikin suuren yleisön - myös minun - tietoisuuteen.

Tutkimusten mukaan erityisherkkyyttä esiintyy myös eläimissä ja se onkin ollut lajien selviytymisen edellytys. Kun osa lauman eläimistä keskittyy hankkimaan ravintoa, osa on ollut hyvä aistimaan uhkaavat vaaratilanteet ja ennakoimaan niitä. Myös nykymaailmassa olisi kaikkien etu tunnistaa erityisherkkyys ja valjastaa herkkien erityispiirteet hyötykäyttöön - ja osassa maailman kulttuureita tämä osataankin ottaa huomioon. Valitettavasti Suomi ei loista tässä, sillä täällä on perinteisesti uskottu raakaan työhön ja herkkyys on katsottu heikkoudeksi ja tunteet on täytynyt teljetä taka-alalle. Otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman, työ miehen tiellä pitää ja niin edelleen.

Erityisherkkyyttä jo 90-luvun alussa rapakon takana tutkinut, koko termin HSP (highly sensitive person, erityisherkkä) lanseerannut psykoterapeutti Elaine N. Aron kertoo useiden tutkimusten pohjalta tiedettävän, että ominaisuus on vahvasti geneettinen, toisin kuin monet muut persoonallisuuden piirteet. Tätä tukee myös omatkin kokemukset, sillä olen ollut tällainen "epänormaali" niin kauan kuin jaksan muistaa, ja vanhempieni kertoman mukaan poikkeuksellinen herkkyys oli havaittavissa minussa jo varhain.

Koska ympäröivä yhteisö tai länsimainen yhteiskunta ei ole koskaan oikein pitänyt herkkyyttä voimavarana ja mahdollisuutena vaan enemmänkin haittana, opettelin alitajuisesti jopa peittämään herkkyystaipumukseni ja ylikorostin päinvastaisia piirteitä.

Koetin olla kova, kestää mitä vain ja olla valittamatta.

Nuorena aikuisena suoritin omaa elämääni pitkään yli voimavarojeni. Suostuin mukaan kaikenlaiseen toimintaan, lähdin aina pää kolmantena jalkana mukaan joka paikkaan, olin aina (näennäisesti) virtaa täynnä. Minua kutsuttiinkin duracell-pupuksi. Koetin olla sosiaalinen ja aina menossa mukana, koska tunsin että sitä minulta odotettiin. Kuitenkin onnellisimmillani olin yksin omissa maailmoissani tehdessäni jotain minulle luontaista: kirjoittaessani, kuvittaessani tai kuvatessani, tai ihan vain viettäessä aikaa luonnon ja eläinten parissa.

Tupakasta ja alkoholista onnistuin pysymään erossa, koska ne eivät olleet minun juttuni. Tästä syystä sain hieman kummeksuntaa osakseni ja jouduin usein puolustuskannalle, sillä nuoruudessani oli normaalia kiskoa kuppia ja sauhutella savukkeita. Jälkimmäistä en ole koskaan edes kokeillut, koska jo tupakan savusta tulee välittömästi itselle huono olo ja pääkipu iskee saman tien. Hammasta purren menin muiden mukana ja teeskentelin että kivaa on. Alkoholia kokeilin ekan kerran vasta pitkälle yli parikymppisenä, katsottuani vuosikausia vierestä kun muut sitä käyttivät. Tuloksena karmea krapula, tyhjä lompakko ja perinpohjainen pohdinta siitä, että menikö minulta missä kohtaa ohi se hauska osuus. Paljon hauskempaa minulla on selvin päin. En tarvitse pakoa arjesta pitääkseni hauskaa, sillä teen arjesta ja pienistä hetkistä niin merkityksellisiä, ettei niitä tarvitse mihinkään paeta.