Kerran vielä

Päivitetty: 30. jouluk. 2019


Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, se tuli taas näytettyä toteen, kun löysin itseni seisomasta papin edestä ja sanomasta "tahdon".

Minä, joka olen ollut siinä samassa tilanteessa ennenkin - enkä vain kerran vaan kahdesti - ja kuvaan työkseni muita tahtovia, joten rakkauden juhlia on tullut tahkottua läpi urakalla. Voisi kuvitella että "kiintiö olisi täynnä" ja pitkään tuntui että omalta kohdalta onkin. Miten tässä nyt näin siis kävi? 

Asiaa valottava artikkeli lävähti hääviikolla Kainuun Sanomiin. Piti tulla pieni juttu isomman koosteen kylkeen, tulikin isompi. Jos kuuluisin niihin mututuntumalta 99 %:iin kahvia juovista ihmisistä, aamukahvit olisivat saattaneet mennä väärään kurkkuun kun oma kuva komeilee etusivulla. Kainuun Sanomissa oli parisuhteiden teemaviikko menossa ja toimittaja oli lukenut tätä blogiani ja halusi haastatella meitä häiden sopivasta ajoituksesta johtuen.

Niin, eli miksi sitten olen tässä taas? Toisin kuin näiden juhlien teemavärit, elämä ei ole mustavalkoista. Se voi tuoda joskus eteen asioita ja tilanteita, joissa joudumme toteamaan, ettemme itse ole enää ohjaksissa vaan naruista vetelee joku tai jokin muu meitä suurempi. Itse olen joutunut käymään läpi melkoiset kohtalon pyörät ja koettelemukset ja kyseenalaistamaan koko elämän mielekkyyden ja ylipäätään itseni moneen kertaan. Jotta tästä tekstistä ei paisuisi paksua romaania, ei siitä tässä sen enempää kuin todettakoon vain, että vierelläni seisova mies on syy siihen, miksi ylipäätään olen olemassa, elän ja hymyilen tässä tänään ja uskon vielä rakkauteen. Ja siksi päätin suostua vielä kerran tähän ruljanssiin, kätevästi mieheni 50-vuotissyntymäpäivien yhteydessä eli pääsimme pitämään tuplajuhlat!

Aloitin viisikymppisten suunnittelun jo hyvissä ajoin joskus alkuvuodesta 2017, joten juhlapaikat sun muut oli jo varattu - juhlien luonne vaan hiukan muuttui kun syntymäpäiväjuhlien yhteyteen mahdutettiin myös vihkiminen ja hääjuhla. Moni kysyi minulta että kuvaako joku häissä ja tottahan toki se oli minulle tärkeimpiä asioita joihin halusin panostaa. Valokuvaajana tiedän hyvin miten tärkeää on saada juhlista muistoksi paljon kuvia. Siksi halusin ehdottomasti ammattilaisen kameran taakse ikuistamaan ohikiitävät hetket ja tähän työhön värväsin Sinikkafoton.

Nämä tämän blogikirjoituksen kuvat ovat kuitenkin toisen juhlissa mukana olleen kuvaajan, Hannu Lukkarisen käsialaa, joka kuvasi assistenttina minun kamerakalustolla. Minun työksi jäi vain kuvien editointi. Sinikan kuvia laitan näytille myöhemmin, kunhan hän on ne ehtinyt käsitellä läpi. Hannun kädenjälkeä voi tsekata vaikkapa Instagramin puolelta (@arkeni_tarinoita). 

Hääpäivän aamu oli yhtä härdelliä ja edellisillan valmisteluista huolimatta tuntui, että sen sata asiaa jäi kesken. Mieheni oli viimeiseen asti kiinni hääauton laitossa, jonka valmistuminen meni aivan viime tipoille. Aivan uskomattoman urakan hän teki auton parissa häitä edeltävät viikot/kuukaudet ja sai kuin saikin sen leimalta läpi ja liikenteeseen!

 Kyseessä on varsinainen harvinaisuus: vuosimallin 1965 Ford Mercury Comet. Auto on ollut keskeneräisenä projektina miehen autotallissa sitten huhtikuun 1987 jolloin hän sen osti. 

Hauska sattuma on, että auto on poistettu liikennekäytöstä 13.10.1978 eli juhlapäivänä siitä tuli kuluneeksi päivälleen tasan 40 vuotta. Johan tuo oli aikakin siis päästä takaisin asfaltille! 

Joku saattaa tunnistaa auton yhdestä postikorttimallistani: