Somemaailmaa silmä kovana seuraavat saattavat päivityksieni puutteeseen perustuen spekuloida, että olen lopettanut kuvaushommat kokonaan, mutta totuus on tyystin toisenlainen. En ehkä ole ehtinyt päivittää tekemisiäni linjoille juuri lainkaan, mutta sitäkin työllistetympää minulla on ollut offline eli IRL, eli siinä nk. oikeassa elämässä.
Eli kyllä - olen edelleen olemassa ja kamera on kovalla käytöllä koko ajan - viikonloppuina huitelen häissä ja viikoilla kuvailen monenlaista muuta ja editoin peräsin puuduksissa kertynyttä kuvasaldoa vähemmäksi. Kuvankäsittelyjono on välillä ollut luvattoman pitkä ja kuvien toimitusajat ovat venyneet ja paukkuneet siitä noin parista viikosta mitä se yleensä on - pahoittelut tästä ja kiitokset kärsivällisyydestä! Lisäksi tulossa ja työn alla on myös uusia kuvatuotteita yhteistyössä Linnapaperin kanssa, ja niiden työstäminen painokuntoon on ottanut oman aikansa.
Eikä tämä leipätyö ole suinkaan ainoa aikaavievä asia minun elämässäni tällä hetkellä, vaan edessä siintää juhlat, joita hiki hatussa olen järjestänyt jo hyvän aikaa. Meillä juhlitaan lokakuussa tuplaten, kun miehellä tulee pyöreitä mittariin ja samalla pappi tulee antamaan siunauksensa meidän yhteiselolle. Eli synttärit & häät jo häämöttää, vaikka vastahan niihin oli vielä puoli vuotta aikaa!
Voisin melkein väittää omaavani jo jonkinlaisesti kokemuspohjaa hääjuhliin liittyen - onhan niitä takana jo varsin mittava määrä: sekä omia sekä muiden. Tiedä nyt siitä että onko asiassa paljon kehumisen varaa, mutta ainakin osaan samaistua hyvin sekä häävieraan, morsiamen että hääkuvaajan asemaan. Tästä omakohtaisesta kokemuksesta häiden päätähtenä on ollut usein hyötyä myös työssäni kun kuvaan häitä, joten siltä kantilta ajateltuna ei sekään ole turhaan kartutettua kokemusta.
Pikkuhiljaa tämän vuoden hääparit alkaa olla kuvattu; vielä on jokusia syyshäitään vietteleleviä pariskuntia ikuistettavana ennen kuin tulee vuoro itsellä astua "alttarille". Heittomerkeissä siksi, että vaikka vihkiminen on kirkollinen, ei se tapahdu kirkossa. Siinä vaiheessa kun on ollut todistamassa yhtä montaa vihkitilaisuutta kuin minä, saattaa jo haluta omalle kohdalle jotain erilaista. Perinteissä on toki puolensa, mutta tällainen oman tien kulkija kuin minä ei osaa eikä halua tehdä mitään ihan perinteiseen tyyliin :-)
Välissä oli vuosia, jolloin ei itsellä ollut intoa kuvata häitä ollenkaan. En halunnut edes nähdä kuvia hääpareista ja rakkaus kuulosti korviin kirosanalta. Syynä tähän juurikin omakohtaiset ei-niin-hyvin päättyneet kokemukset sillä saralla, enkä sitten halunnut olla mukana juhlissa, joista en täydestä sydämestäni olisi voinut vilpittömästi iloita. Kukaan tuskin haluaa häihinsä kuvaajaa, jonka naamasta paistaa pitkän matkan päähän epäusko rakkauteen.
Ja sitä se pitkään minulle olikin.
Häiden kuitenkin pitäisi olla nimenomaan kerran elämässä -juttu, eikä tuon tuosta toistuva tapahtuma (kuten ystäväni sen kerran juhlien jatkoilla hauskasti ajatuksissaan lipsautti; ota nyt ilo irti, kun hääthän ovat vain kerran vuodessa!). Se pettymyksen määrä, joka iskee vasten kasvoja kun joutuu toteamaan epäonnistuneensa, on valtava.
Elämä ei kuitenkaan aina kulje ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan. Joskus, kun kuvittelemme olevamme oman elämämme ohjaksissa, se päättää näyttää meille kaapin paikan ja pyörittää meitä sellaisten myllyjen läpi, että heikoimpia hirvittää. Minulle oli vielä jokunen vuosi sitten kaiken koetun jälkeen täysin mahdoton ajatus, että enää koskaan voisin sitoutua kehenkään. Olin vakuuttunut siitä, että sellaista ihmistä ei ole tehtykään, joka voisi todistaa minulle toisin. Tämä ei toki minulle olisi mikään katastrofi ollut, sillä olen hyvin itsenäistä ja omissa oloissaan viihtyvää sorttia, ja tyynesti olisin ottanut osani vastaan vaikka sitten ikisinkkuna eläkeikää kohti elellen. Kohtalo kuitenkin käänsi kelkkaa ja kirjaimellisesti antoi minun törmätä siihen, joka minulla oli ollut edessäni jo vuosia, mutta jota en ollut minulle tarkoitetuksi tunnistaa.
Lokakuussa lopultakin saan myös virallisesti vierelleni tuon (lapseni lisäksi) maailman rakkaimman ihmisen, parhaan ystäväni, joka on tuntenut minut jo noin 13 vuoden ajan ja jakanut vankkumatta kanssani suurimmat ilon ja surun hetket. Kyynisyys rakkautta kohtaan on kääntynyt vakaaksi uskoksi siihen, että meille oikeasti on olemassa Se Oikea puuttuva puolisko, sielunkumppani.
Sisällä on syvä kiitollisuus ja rauhallisuus, tieto siitä että tämä ihmissuhde ei elämästäni katoa koskaan, vaan pysyy niin kauan kuin elän - ja vielä senkin jälkeen. Toisten häitä kuvaan koko sydämelläni myös jatkossa, mutta itselläni ei tämän jälkeen ole enää mitään tarkoitusta/mielenkiintoa olla morsiamen osassa, vaan se osa elämästäni on sitä myöten nähty ja koettu. Ja mikäs siinä, kun tietää, että saa viettää elämää sen ihmisen vierellä, joka ymmärtää ja tuntee minut paremmin kuin kukaan muu.
Kiitos ja anteeksi siis kaikille ja samalla tiedoksi, että lokakuu on suurilta osin rauhoitettu työnteolta minun osalta. Mikäli kuvautettavaksi näin syksyn väriloistoon olisi kiva päästä, on vielä syyskuussa jonkin verran aikoja. Sen jälkeen ajat menevätkin pidemmälle syksyyn marraskuun paikkeille.
Päivittelen kyllä myös some-kanavia ja Instagramiin laitan kuvausten tuotoksia esille sitä mukaa, kun ehdin niitä käymään läpi ja siltä osin, miten kuvattavat haluavat niitä esillä käytettävän. Alla kollaasien muodossa muutamia poimintoja.
Idearikasta ja inspiroivaa, värien ja rakkauden kyllästämää syksyä kaikille!
Anu
Tämän blogikirjoituksen kuvituskuvat: Wix
Yhteiskuvat minusta & Jukasta: Joel Jyrinki
Kollaasit: minä